Tässä jokin aika sitten oli siskon häät. Tai tarkemmin, siskopuolen häät, sillä tämä uusioperhe on hyvä erottaa tässä kohtaa tarinaa.
Stressasin häitä ihan hirveästi, ja mietin, että mitä sitten kun omat häät on joskus. Siis apua.
Sisko purkaa häitä edeltävällä viikolla stressiään äidistä mulle, äiti purkaa häästressiä mulle, mä purin omaa stressiä ystävilleni ja samalla kun kuuntelen välikädessä kahden muun stressiä samasta aiheesta eri puolilta.
Sisko stressasi äidin kuntoa, ja halusi tälle "salonkikelpoiset" vaatteet, ja äiti ei halunnut sitä, että hänen tyyliä määritellään ulkoapäin. Äiti totesi puhelimessa kerran, että on hän ollut suuremmissakin juhlissa (kuin tyttärensä häissä). Sitä en vieläkään tiedä, mikä on äidin elämässä suurempi juhla...
Hääpäivä koitti, sisko asuu pk-seudulla ja me muut muutamasata kilometriä pohjoiseen. Itse matkustin edellispäivänä jo auttamaan juhlapaikan laittamisessa ja olin hääaamuna valmiina auttamaan ja pakkaamaan parin häälaukkua ja auttamaan pienissä asioissa, jotta sisko ja mies saavat keskittyä itseensä ja toisiinsa.
Äiti, veli ja siskon isä tulivat juuri kun sisko lähti meikkiin ja mies oli lähdössä valmistautumaan bestamninsa luo.Minä sain huolehtia siitä, että äidillä on hyvät vaatteet, ja äidin meikki ja siskon isän paita ja veljen ja äidin hiukset.
Kun tämä oli hoidettu, omaan valmistautumiseen jäi 15 minuuttia. Onneksi tiesin mitä haluan, ainakin melkein.
Äiti oli selvin päin vihkimisen ajan, vasta kun pääsimme juhlapaikalle, alkoi alkoholin kittaus. Ruokailun aikana oli viiniä, itseni hävetti siinä kohtia. Kun alkoholistilta kysytään "punaista vai valkoista" on se sama, kuin narkomaanille tarjottaisiin liimaa ja lasinpesunnestettä. Eli ihan sama, kun vaan on alkoholia. Äiti otti valkkaria, minä join siinä vielä tervetulomaljaa -en saanut tunnissa juotua lasillista kuoharia. Itse otin myös valkkaria ruokailun yhteydessä. Viini oli todella hyvää, mutta äidin takia en vain saanut alas sitä niin, että olisin sanaut lasillisen juotua. Koko ajan piti vahtia aikuista ihmistä, ja sitä paljonko toinen kaataa viiniä lisää.
Ruokailun jälkeen oli rentoa yhdessä oloa ja häihin kuuluvaa ohjelmaa, puheita ja vieraita. Väkevämmät juomat nostettiin pöytään kahvin yhteydessä yhdeksän jälkeen illalla -kuusi tuntia kirkkoon astumisen jälkeen. Siskotuli sanomaan, ettei enää tarvtse vahtia, kun nostettiin viinat pöytään ja porukka alkaa muutenkin juomaan.
Voitte uskoa missä kunnossa äiti oli puoliltaöin, kun paikkaa alettiin siivoamaan ja porukka siirtymään jatkoille. Äiti oli vetänyt siskon vanhan ystävän kanssa sellaiset nosteet, ettei jalat kantaneet. Sellaisessa kaatokännissä en muista nähneeni äitiä pitkään aikaan.
Siinä sitten tilattiin taksi ja kaason ja veljen kanssa kannettiin äiti hääparin asunnolle nukkumaan. Siskon isä tuli myös taksiin.
Nyt lopetan tämän tähän ja jatkan lopun kokemuksesta toiseen postaukseen, jotta tämä olisilukijaystävällinen.
maanantai 10. elokuuta 2015
torstai 18. kesäkuuta 2015
Joskus vain ärsyttää
Tällä viikolla olen todella vähän kerinnyt olla kotona. On ollut kokousta ja toista kokousta ja töitä. Tänään, juhannusruuhkan alla, lähdin pitkin hampain kauppaan äidin kanssa. Valitin koko ajan, en olisi millään jaksanut miettiä mitä ostan ja mitä syön milloinkin ja missäkin.
Halusin vain pois, omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Ahdisti oikein olla kaupassa ja perheen parissa, vaikkei alkoholia ollut normaalia ihmeemmin. Normaali tässä tarkoitta sitä, että juo olutta tai siideriä.
Nyt juon viiniä, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä, mistä tietynlainen tyhjyys johtuu.
Edellisessä kirjoituksessa meni hyvin. Noh hyvin menee yhä edelleen.
Töissä viihdyn niin, etten malttaisi välillä lähteä kotia, siinä se saattaakin olla. Muuta elämää ei tällä hetkellä olekaan. Sitä ehkä kaipaa nyt jotakuta, jolle kertoa miten töissä on mennyt ja mitä kuulu. Jonkun, joka kysyisi kuulumiset ja jolta voisi kysyä kuulumisia.
Nojoo, onhan tässä joku tapailuvaiheessa, mutta en tiedä. Välillä tutnuu, että toinen on ihana ja mukava, mutta joskus taas siltä, että ei kuuluta yhteen. Sitten yritän paljon mietiä, että johtuuko se siitä, että haen jotain muuta kuin tämä ihminen puolen vuoden tuntemisella, jonka kanssa välimatkan takia on livenä nähty verrattain vähän, mutta viestitelty on silti paljon.
Mutta ei, jotenkin vain ei nyt tunnu miltään. Ehkä siksi pidän työstäni ja vapaa-ajan vaikuttamisistani niin paljon, kun on jokin, mihin keskittyä, ja tuntee oelvansa hyödyksi ja olemassa ololle on jokin tarkoitus.
Kuulostinpa masentuneelta. Ääh, en yritä enää ees sanoa miltä tuntuu. Huopaan itseeni pahemmin vain suohon tässä postauksessa.
Kuvittele tähän jokin kuva ja biisi. Linkkaa sit biisi tai kuva, mikä sulle tulee mieleen tästä mun kirjoituksesta.
Halusin vain pois, omaan rauhaan ja hiljaisuuteen. Ahdisti oikein olla kaupassa ja perheen parissa, vaikkei alkoholia ollut normaalia ihmeemmin. Normaali tässä tarkoitta sitä, että juo olutta tai siideriä.
Nyt juon viiniä, kuuntelen musiikkia ja yritän miettiä, mistä tietynlainen tyhjyys johtuu.
Edellisessä kirjoituksessa meni hyvin. Noh hyvin menee yhä edelleen.
Töissä viihdyn niin, etten malttaisi välillä lähteä kotia, siinä se saattaakin olla. Muuta elämää ei tällä hetkellä olekaan. Sitä ehkä kaipaa nyt jotakuta, jolle kertoa miten töissä on mennyt ja mitä kuulu. Jonkun, joka kysyisi kuulumiset ja jolta voisi kysyä kuulumisia.
Nojoo, onhan tässä joku tapailuvaiheessa, mutta en tiedä. Välillä tutnuu, että toinen on ihana ja mukava, mutta joskus taas siltä, että ei kuuluta yhteen. Sitten yritän paljon mietiä, että johtuuko se siitä, että haen jotain muuta kuin tämä ihminen puolen vuoden tuntemisella, jonka kanssa välimatkan takia on livenä nähty verrattain vähän, mutta viestitelty on silti paljon.
Mutta ei, jotenkin vain ei nyt tunnu miltään. Ehkä siksi pidän työstäni ja vapaa-ajan vaikuttamisistani niin paljon, kun on jokin, mihin keskittyä, ja tuntee oelvansa hyödyksi ja olemassa ololle on jokin tarkoitus.
Kuulostinpa masentuneelta. Ääh, en yritä enää ees sanoa miltä tuntuu. Huopaan itseeni pahemmin vain suohon tässä postauksessa.
Kuvittele tähän jokin kuva ja biisi. Linkkaa sit biisi tai kuva, mikä sulle tulee mieleen tästä mun kirjoituksesta.
maanantai 8. kesäkuuta 2015
Tämä hetki ja menneet ahdistukset
Elämäni rakkaani, mitä kaikkea oletkaan antanut.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.
Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.
Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä. Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).
Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.
Se tunne, kun olet pienenä yksin sängyssä ja kuuntelet miten keittiössä soi musiikki ja kaksi humalaista ihmistä juttelee.
Tai se kun äiti tuttu kertoo sinulle kännissä, että kuinka kaunis ja ihminen sinä olet nuorena naisena.
Tai se kun mietit lyökö isä äitiä heidän riidellessään humalassa.
Mietin, että voi kunpa joku olisi reilu 10-vuotta sitten nähnyt asioita perheemme sisältä, niin että vanhemmat olisivat saaneet apua. Olen nähnyt vain kerran, kun äiti sai läpsäytyksen poskelle ja muistan isän hullun juopon ilmeen varmasti aina. Isä ei ole väkivaltainen persoona, äitini ystävä ei ollut pedofiili. Alkoholi vain sen teki. Nämä kaksi tapausta ovat erillisiä, eivätkä liity toisiinsa. Ja ahdistelu ei koskaan mennyt liian pitkälle, mutta ahdistavaa se oli sanallisellakin tasolla.
Äitini, joka on musertanut minut niin monta kertaa, on vetänyt minut ylös. Ihan kuin kaksi ihmistä yhdistyisi, se joka on kiusaaja ja se, joka on auttaja. Aivan kuin äiti olisi ajatellut olevansa pelastaja niissä ohdissa, kun minulla oli huono päivä.
Mutta ahdistustani kumpikaan näistä ei nähnyt. Sitä ahdistusta, mikä valtasi minut aina kun olin yksin, kun huoneeni ovi oli kiinni ja minä tuijotin murrosiässä palavaa kynttilää pöytälampun hehkussa ja yritin olla itkemättä. Sillä mitä, jos joku olisi tullut juuri silloin. "Itken vasta illalla" oli erittäin tyypillinen hokema päässäni. Patosin tunteita- rakensin muureja ja piilouduin hiusteni alle- jottei se häpeä, syyllisyys ja huoli tulisi näkyviin. En kokenut itseäni normaaliksi, en ihmiseksi, joka saisi normaalia elämää koskaan. En nähnyt 14-vuotiaana itseäni asumassa yksin kymmenen vuoden kuluttua. En tiennyt, että pystyn ymmärtämään äidin olevan oikeasti erillinen henkilö, jonka koko elämä ei vaikuta omaani, ja että minulla olisi oikeus tehdä täysin yksin omat valintani.
En tiennyt silloin, että voin joskus kokea itseni kauniiksi ja olevani niin onnellinen pienistäkin asioista, että pohdin, voiko ihminen olla se sama.
Samoissa ahdistusten aalloissa koulussa oli tyttöjä, joiden takia opin iloitsemaan siitä, että luokassa oli poissaoloja joskus enemmänkin. Kirjoitin päiväkirjaankin aina, jos muutama oppilas oli poissa koulusta. yhdet suut vähemmän nälvimässä (ja purkamassa omaa pahaa oloaan).
Mutta niin se on, jotta voi olla aidosti onnellinen, on tiedettävä mikä sen vastakohta on. On käytävä pohjalla pimeässä, jotta tietää mitä sanoa kirkkaaksi ja sopivaksi.
Elämä on vain sitä, miten itse sen koen. Toki tämänkin hetken elämä voisi olla vain p*skaa, jos niin ajattelisin. En tiedä mitä haluan saavuttaa kymmenen vuoden päästä, muttei sillä ole väliäkään. Olen onnellinen tähän hetkeen. Tähän, jossa aurinko laskee myrskyisen päivän jälkeen. Tähän, jossa huomisen työpäivä on täynnä hektisyyttä ja muistettavaa. Tähän, jolloin en tunne ahdistusta itsestäni.
Tähän hetkeen, jonka historiaan kätkeytyy niin monen monta tunnetta.
sunnuntai 7. kesäkuuta 2015
Kesä/kevät, töitä ja sillei.
Huh, miten tässä on aikaa mennyt viime postauksesta!
Tässä on tapahtunut omassa elämässä vaikka ja mitä, sanottakoon heti, että ei, en ole tiettävästi rakastunut kehenkään.
Olen aloittanut työt sosiaalialalla, jossa yhdistyy koko pieni tieto/taito yhteiskunnasta ja päihdetyöstä sekä elämänhallinnasta.Työ ei ole helppoa, mutta onnistuessaan se on todella palkitsevaa. Sen enempää sitä kuvailematta.
Eli uuden opettelua ja työyhteisöön kiinni pääsemistä. Vaikuttamistoiminta jatkuu vapaa-ajalla yhdistyksissä ja luottamustoimissa kuten ennenkin.
Tuntuu, että on erittäin hyvä draivi päällä tehdä asioita, tiedän mitä haluan milläkin saralla saavuttaa ja olen valmis sille, mitä elämä antaa. Tai niin valmis kun vaan pystyy. Olennähnyt ympärilleni eri tavalla nyt, kun suuri stressiä aiheuttanut taloustilanne korjaanttui. Tunnen itseni jotenkin kevyemmäksi tällä hetkellä. Työn ja vapaan osaan pitää erillään. Työt ovat töitä, vaikka kyseessä ovatkin ihmiset, mutta jos näitä juttuja miettisi liikaa, niin kenenkään pää ei kestäisi.
Äidille kuuluu ihan hyvää, rahaa ei ole, mutta tas on paljon yhteisöllisempi olo sen myötä, kun käy niillä kylässä.
Paljon olisi pohdittavaa ja sanottavaa kyllä, mutta pakko tehdä tälalinen nopea postaus tähän hätään, palataan astialle piakkoin :)
Tässä on tapahtunut omassa elämässä vaikka ja mitä, sanottakoon heti, että ei, en ole tiettävästi rakastunut kehenkään.
Olen aloittanut työt sosiaalialalla, jossa yhdistyy koko pieni tieto/taito yhteiskunnasta ja päihdetyöstä sekä elämänhallinnasta.Työ ei ole helppoa, mutta onnistuessaan se on todella palkitsevaa. Sen enempää sitä kuvailematta.
Eli uuden opettelua ja työyhteisöön kiinni pääsemistä. Vaikuttamistoiminta jatkuu vapaa-ajalla yhdistyksissä ja luottamustoimissa kuten ennenkin.
Tuntuu, että on erittäin hyvä draivi päällä tehdä asioita, tiedän mitä haluan milläkin saralla saavuttaa ja olen valmis sille, mitä elämä antaa. Tai niin valmis kun vaan pystyy. Olennähnyt ympärilleni eri tavalla nyt, kun suuri stressiä aiheuttanut taloustilanne korjaanttui. Tunnen itseni jotenkin kevyemmäksi tällä hetkellä. Työn ja vapaan osaan pitää erillään. Työt ovat töitä, vaikka kyseessä ovatkin ihmiset, mutta jos näitä juttuja miettisi liikaa, niin kenenkään pää ei kestäisi.
Äidille kuuluu ihan hyvää, rahaa ei ole, mutta tas on paljon yhteisöllisempi olo sen myötä, kun käy niillä kylässä.
Paljon olisi pohdittavaa ja sanottavaa kyllä, mutta pakko tehdä tälalinen nopea postaus tähän hätään, palataan astialle piakkoin :)
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Ennakkokäsitykset
Jos mä sanon sanan "alkoholisti", niin minkälainen kuva sulle tulee mieleen?
Sellainen muovikassin kanssa kulkeva hoipertelija kylällä, jolla on risaiset vaatteet ja hiukset harottaa?
Nojoo, niin mullekin.
Entä jos sanon, että äitini on alkoholisti jaminä uskovainen, niin mitä luulet minun päihteiden käytön olevan?
En käytä koskaan mitään ja tuomitsen äitini vai käytän kahta kauheemmin ja rukoilen anteeksiantoa.
Tuo tuntuu olevan jokotai.
Pääsiäisen aikaan kuulin ystävältäni, että hänen kavereillaan oli käsitys, että en käytä alkoholia kun olen alkkiksen tytär ja uskovainen.
Niin noh, jos se nyt jollekin uudelle lukijalle tulee yllätyksenä, niin en ole absolutisti. Uskovainen kyllä, mutta tavallinen syntinen kuolevainen kuin muutkin ihmiset ja koen kirkossa synnin tunnustuksen ja synninpäästön joka kerta tärkeäksi.
Mietin, että millaisia ennakkoluuloja liittyy äitiin, millaisena ihmisenä ihmiset häntä pitävät. Tällä asuinseudulla äiti on ollut vaikuttajana ja elinikänsä asunut tällä seudulla. Tämän vuoden puolella olen kohdannut neljä ihmistä, jotka ovat sanoneet "joo, kyl mä äitis tunnen", kun ovat tarkistaneet kenen tyttö olen. Osalle tulee sellainen sekunnin pysähdys, et huomaa niiden jäävän miettimään jotain. Tekisi mieli kysyä, että kerro mullekin millaista asiaa muistelet, ei mua tarvitse suojella äidiltäni.
Eilen mietin, että onko minun tehtävä kertoa veljelleni "perintönä" näitä kaikkia asioita, joita olen kuullut. Menin vahingossa lipsauttamaan tälle sen, että äiti tunnetaan vanhoista tavoistaan täällä ja tämä oli ihan sitä mieltä, että täytyy kysyä siltä tänään asiasta. "Tiedätkö et sul on juopon maine?", sanoin ettei sille tarvi asiasta muistuttaa, luulen tämän kyllä kohdanneen asian joskus pariinkin kertaan. Haluan, että äiti saa olla sellainen kuin hän itse haluaa. Alkoholi ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä äidilläkään, vaikka sitä sairaasti käyttääkin.
Sellainen muovikassin kanssa kulkeva hoipertelija kylällä, jolla on risaiset vaatteet ja hiukset harottaa?
Nojoo, niin mullekin.
Entä jos sanon, että äitini on alkoholisti jaminä uskovainen, niin mitä luulet minun päihteiden käytön olevan?
En käytä koskaan mitään ja tuomitsen äitini vai käytän kahta kauheemmin ja rukoilen anteeksiantoa.
Tuo tuntuu olevan jokotai.
Pääsiäisen aikaan kuulin ystävältäni, että hänen kavereillaan oli käsitys, että en käytä alkoholia kun olen alkkiksen tytär ja uskovainen.
Niin noh, jos se nyt jollekin uudelle lukijalle tulee yllätyksenä, niin en ole absolutisti. Uskovainen kyllä, mutta tavallinen syntinen kuolevainen kuin muutkin ihmiset ja koen kirkossa synnin tunnustuksen ja synninpäästön joka kerta tärkeäksi.
Mietin, että millaisia ennakkoluuloja liittyy äitiin, millaisena ihmisenä ihmiset häntä pitävät. Tällä asuinseudulla äiti on ollut vaikuttajana ja elinikänsä asunut tällä seudulla. Tämän vuoden puolella olen kohdannut neljä ihmistä, jotka ovat sanoneet "joo, kyl mä äitis tunnen", kun ovat tarkistaneet kenen tyttö olen. Osalle tulee sellainen sekunnin pysähdys, et huomaa niiden jäävän miettimään jotain. Tekisi mieli kysyä, että kerro mullekin millaista asiaa muistelet, ei mua tarvitse suojella äidiltäni.
Eilen mietin, että onko minun tehtävä kertoa veljelleni "perintönä" näitä kaikkia asioita, joita olen kuullut. Menin vahingossa lipsauttamaan tälle sen, että äiti tunnetaan vanhoista tavoistaan täällä ja tämä oli ihan sitä mieltä, että täytyy kysyä siltä tänään asiasta. "Tiedätkö et sul on juopon maine?", sanoin ettei sille tarvi asiasta muistuttaa, luulen tämän kyllä kohdanneen asian joskus pariinkin kertaan. Haluan, että äiti saa olla sellainen kuin hän itse haluaa. Alkoholi ei kuitenkaan ole ihan jokapäiväistä äidilläkään, vaikka sitä sairaasti käyttääkin.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2015
Tuulista tuiverrusta
Pitänyt istua koneen ja blogin ääreen viikon verran. Tarkoitus oli kirjoittaa ennen pääsiäistä, sillä olen huomannut tilastoja seuratessa, että juhlapyhien ja lomien aikaan kävijätilastoissa on piikki.
Oma pääsiäinen sujui lähes rauhallisesti. Äidin kanssa ei ollut ongelmaa, nautin itsekin alkoholia ystävien kanssa kiirastorstaina, muuten pääsiäinen on oman katsomukseni myötä sen verran harras, ettei bilettäminen tai baarissa käynti ole istunut omaan mieltymykseeni.
Pääsiäispäivä oli todella ihana, kristittyjen yhteinen juhlapäivä tuntui aamulla kirkossa kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Sellainen yhteisöllisyys, jota en tunne saavani muista yhteisöistä. Ystävät ovat tietysti omansa, mutta se on erilaista yhteisöllisyyttä, kuten myös töissä ja perheen parissa.
Jouduin pelaamaan vanhempien ja veljen kanssa sanapelejä pitkänäperjantaina, pitkin hampain suostuin pelaamaan ja halusin van pelin loppuvan, vaikka ihan hauskaa se olikin lopulta. Ihan liian outo tilanne pelata perheen kanssa lautapeliä, kun yli kymmeneen vuoteen ei olla pelattu mitään lautapeliä nelistään. Selasin samalla ihmisten pääsiäiskuvia sosiaalisessa mediassa tabletilla ja perhe käski jättää laitteen syrjään. Suutahdin, sillä se laite tuntui sillä hetkellä olevan pelastusrengas perheen keskeisestä ajasta.
Tänään on normaali arkipäivä, täysin vapaa sellainen, ensimmäinen arkipäivä pitkään aikaan ilman sovittua menoa. Mun olo on turhautunut. Kuin liian pieneen häkkiin suljetulla eläimellä.
Olen siivonnut vaatekaapin ja ja nyt odotan pyykkivuoroa neljän pyykkipussin kanssa. Tiskit pitäisi tiskata ja työpiste järjestää. Pari sähköpostia pitäisi myös laittaa liikkeelle. ei mitään varsinaista työtä siis. Mä oon niin tottunut siihen, että teen pienen stressin alla työtä ja tällainen vapaapäivä keskellä kaikkea on ahdistavaa jo. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Nojoo, koko elämässä en tällä hetkellä tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Löysin yhden työpaikkailmoituksen, jota olin jo hakemassa, mutta sitten iski ahdistus ja tunne, että tää ei ole mun juttu enkä hakenut paikkaa.
Muttei myöskään paikoillaan olo. En osaa heittäytyä virran mukaan vaan haluan päämääriä ja tavoitteita ja sitä mitä kohti mennä. Mä en tiedä mikä mun varsinainen ongelma on. Tuntuu, ettei äiti täysin ymmärrä mun elämää tällä hetkellä. Kirjoitin maaliskuussa olevani solmussa, sitä olen edelleen.
Huomasin pääsiäisen aikana kirkossa käydessäni, että olen kadottamassa itsevarmuuttani, mietin jotain ihan pieniä juttuja, miten olla ja miten sanoa asioita vähänkään vieraammassa paikassa, en ole enää niin spontaani tai varma. Kulutan vaatekaapilla enemmän aikaa ja mietin sopiiko vaatteet yhteen ja miltä näytän.
Tuntuu kuin olisin masentumassa ja haluan stopata tän fiiliksen heti samantein. Tunnustan, etten ole jaksanut avata sähköposteja pariin päivään tai katsoa asioita läpi ja puhelimen soiminen ärsyttää. Ei, tämä ei ole burnout, en ole suorittajaihminen, vaan teen työrintamalla asioita joista pidän ja joihin haluan antaa panostukseni. Silti on jotenkin tyhjä olo siitä kuka itse olen, ja miksi ulkopuoliset ärsykkeet rasittavat näinkin paljon.
Pitää varmaan kaivaa vanhat testit persoonallisuudesta ja päivittää omat voimavarat.
Oma pääsiäinen sujui lähes rauhallisesti. Äidin kanssa ei ollut ongelmaa, nautin itsekin alkoholia ystävien kanssa kiirastorstaina, muuten pääsiäinen on oman katsomukseni myötä sen verran harras, ettei bilettäminen tai baarissa käynti ole istunut omaan mieltymykseeni.
Pääsiäispäivä oli todella ihana, kristittyjen yhteinen juhlapäivä tuntui aamulla kirkossa kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten kesken. Sellainen yhteisöllisyys, jota en tunne saavani muista yhteisöistä. Ystävät ovat tietysti omansa, mutta se on erilaista yhteisöllisyyttä, kuten myös töissä ja perheen parissa.
Jouduin pelaamaan vanhempien ja veljen kanssa sanapelejä pitkänäperjantaina, pitkin hampain suostuin pelaamaan ja halusin van pelin loppuvan, vaikka ihan hauskaa se olikin lopulta. Ihan liian outo tilanne pelata perheen kanssa lautapeliä, kun yli kymmeneen vuoteen ei olla pelattu mitään lautapeliä nelistään. Selasin samalla ihmisten pääsiäiskuvia sosiaalisessa mediassa tabletilla ja perhe käski jättää laitteen syrjään. Suutahdin, sillä se laite tuntui sillä hetkellä olevan pelastusrengas perheen keskeisestä ajasta.
Tänään on normaali arkipäivä, täysin vapaa sellainen, ensimmäinen arkipäivä pitkään aikaan ilman sovittua menoa. Mun olo on turhautunut. Kuin liian pieneen häkkiin suljetulla eläimellä.
Olen siivonnut vaatekaapin ja ja nyt odotan pyykkivuoroa neljän pyykkipussin kanssa. Tiskit pitäisi tiskata ja työpiste järjestää. Pari sähköpostia pitäisi myös laittaa liikkeelle. ei mitään varsinaista työtä siis. Mä oon niin tottunut siihen, että teen pienen stressin alla työtä ja tällainen vapaapäivä keskellä kaikkea on ahdistavaa jo. En tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Nojoo, koko elämässä en tällä hetkellä tiedä mitä tehdä ja mihin mennä. Löysin yhden työpaikkailmoituksen, jota olin jo hakemassa, mutta sitten iski ahdistus ja tunne, että tää ei ole mun juttu enkä hakenut paikkaa.
Muttei myöskään paikoillaan olo. En osaa heittäytyä virran mukaan vaan haluan päämääriä ja tavoitteita ja sitä mitä kohti mennä. Mä en tiedä mikä mun varsinainen ongelma on. Tuntuu, ettei äiti täysin ymmärrä mun elämää tällä hetkellä. Kirjoitin maaliskuussa olevani solmussa, sitä olen edelleen.
Huomasin pääsiäisen aikana kirkossa käydessäni, että olen kadottamassa itsevarmuuttani, mietin jotain ihan pieniä juttuja, miten olla ja miten sanoa asioita vähänkään vieraammassa paikassa, en ole enää niin spontaani tai varma. Kulutan vaatekaapilla enemmän aikaa ja mietin sopiiko vaatteet yhteen ja miltä näytän.
Tuntuu kuin olisin masentumassa ja haluan stopata tän fiiliksen heti samantein. Tunnustan, etten ole jaksanut avata sähköposteja pariin päivään tai katsoa asioita läpi ja puhelimen soiminen ärsyttää. Ei, tämä ei ole burnout, en ole suorittajaihminen, vaan teen työrintamalla asioita joista pidän ja joihin haluan antaa panostukseni. Silti on jotenkin tyhjä olo siitä kuka itse olen, ja miksi ulkopuoliset ärsykkeet rasittavat näinkin paljon.
Pitää varmaan kaivaa vanhat testit persoonallisuudesta ja päivittää omat voimavarat.
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Onnellisia asioita
Nyt on perjantai ja niin ihanan aurinkoinen päivä, ettei jaksa miettiä mitään synkeitä juttuja, niin teen listan mieleen tulevista hyvistä, voimaa antavista asioista.
Positiivisuuslista voimaa antavista asioista:
Aurinko
Kahvi
Musiikki
Livemusiikki
Teatteri
Raamattu
Rukoileminen
Koirat
Saippuakuplat
Elokuvat, joissa on Johnny Depp
Elokuvat, joissa on Julie Andrews
Disneyn elokuvat
Soliseva puro
Kova tuuli
Auttaminen
Kitaran soittaminen
Ystävät
Ystävien kanssa vietetyt hetket
Ketjukaruselli
Hattara
Vastaantulijan tervehdys
Hautuumaalla käynti
Vanhan kirjan tuoksu
Kukkien kasvattaminen
Halaukset
Puhuminen
Valokuvaaminen
Auringonlaskut
Auringonnousut
Ajaminen kesäyöllä
Unelmointi
Ryhmien ohjaaminen
Kylpyankat
Vessan siivoaminen
Aamut
Inspiraatio
Lenkkeily
Kevään ensimmäiset silmut
Joutsenet
Positiivisuuslista voimaa antavista asioista:
Aurinko
Kahvi
Musiikki
Livemusiikki
Teatteri
Raamattu
Rukoileminen
Koirat
Saippuakuplat
Elokuvat, joissa on Johnny Depp
Elokuvat, joissa on Julie Andrews
Disneyn elokuvat
Soliseva puro
Kova tuuli
Auttaminen
Kitaran soittaminen
Ystävät
Ystävien kanssa vietetyt hetket
Ketjukaruselli
Hattara
Vastaantulijan tervehdys
Hautuumaalla käynti
Vanhan kirjan tuoksu
Kukkien kasvattaminen
Halaukset
Puhuminen
Valokuvaaminen
Auringonlaskut
Auringonnousut
Ajaminen kesäyöllä
Unelmointi
Ryhmien ohjaaminen
Kylpyankat
Vessan siivoaminen
Aamut
Inspiraatio
Lenkkeily
Kevään ensimmäiset silmut
Joutsenet
torstai 12. maaliskuuta 2015
Unia kohtaamisista ja pakkopysähtymisestä
Jostain syystä tunnen olevani solmussa, tekisi mieli itkeä, mutta en löydä sitä kohdetta tai sitä perimmäistä ajatusta tähän tunteeseen.
Näin viime yönä painajaista, en tiedä johtuiko allergialääkkeestä vai mistä.
Siinä oli lauantaipäivä, olin jonkun tanssiryhmän kanssa vanhempieni luona harjoittelemassa jotain kevättanssia. Ihmiset olivat vieraita itselleni, mutta silti tiesin tuntevani heidät. Olin sopinut vanhempieni kanssa, etteivät ole kotona. Jostain syystä äiti tulikin kotiin täys kännissä. Petyin, huusin ja kirosin äidille ja pahoittelin tanssiryhmälle. Heräsin itkun tunteeseen ja siihen,että silmästäni valuu kyynel. Muistan tanssijoissa olleen jonkun nuorehkon naisen, joka katsoi minua kaikkien muiden kävellessä ohitse. Se katse tuntui jotenkin merkittävältä siinä unessa.
Vastaava merkityksellinen kohtaaminen tapahtui toisessa unessa muutama yö sitten.
Siinä unessa olin menossa jonnekin isompaan kaupnkiin junalla. Juna johon astuin olikin väärä ja kirosin sitä. Astuin seuraavalla asemalla ulos ja olin jossain asematunnelissa. Totesin ettei siihen kaupunkiin ole menossa ajoissa junaa, ja myöhästyn siitä tapaamisesta, johon olin menossa. Vieressä oli nuori mies, joka kirosi ihan samaa asiaa, että junat menevät kaikkialle muualle. Olin siinä todella stressaantunut ja hektinen ilmapiiri oli ympärillä. Kävimme miehen kanssa aurinkoisella kaupungintiellä ja palasimme käsikädessä takaisin maanalaiseen junatunneliin. Kun olimme astumassa junaan, tämä mies polvistuu eteeni ja sanoo, että tulee junaan vain jos suostun kosintaan. Olin iloinen ja helpottunut ja vastasin myöntävästi, junassa istuimme ihan lähekkäin ja hymyilin onnellisena.
Ystäväni totesi, että ehkä haluan/tarvitsen jonkun, jolle jakaa kokemuksia ja jonka viettää aikaa. Tarkoittaen poikaystävää, sitä kun ei ole tullut vastaan neljään vuoteen, ja olisi kieltämättä ihanaa, jos todella kolahtaisi jonkun ihmisen kanssa tässä joskus. Kaikella on aikansa, ja haaveilla saa.
Pidän itseni liikkeessä ja pelkään pysähtymistä, stressaannun tyhjänpäiväisestä joutenolosta. Ehkä sekin tuli selväksi tuossa unessa.
Junaunta fiilistellen kuuntelen Samuli Edelmannia
maanantai 2. maaliskuuta 2015
"Mä en kysyny sitä"
Helmikuu meni todella nopeasti. Lyhyydestään huolimatta se ei säästellyt pettymyksiään.
Oli siinä huippuhetkiä ja ihania kohtaamisiakin ihmisten kanssa. Stand up:n iloa, ohjattavien nuorten ryhmien ihania ajatuksia elämästä ja ystäviä. Kaikkea, mitä elämä tarvitsee ollakseen tasapainossa.
Viime viikon alussa ajattelin soittaa äidille ihan vain, koska halusin kuulla tämän äänen ja kertoa päivästäni. Samalla ajattelin kysyä autosta, sillä äidin auto on ollut rempassa ja katsastusaika oli ajankohtainen. Päivä ei ollut mitenkään kummoinen tai erikoinen, ja olin kävelemässä seurakunnalle yhteiseen illanviettoon. Kun pääsin pihalle rappukäytävästä otin puhelimen käteeni. Laskin hälytysten lukumäärät, jo siitä tiesin, ettei äiti ollut selvänä.
Päädyin kysymään yksinkertaisesti, että onko auto mennyt jo katsastuksesta läpi. Tajusin samantein, että kysymys oli liian vaikea ihmiselle, jonka tiedon jäsentäminen ei ole sillä hetkellä selvää.
Unohtaen, että kävelin julkisella paikalla, puhuin puhelimeen niin ettei satunnaisille ohikulkijoille varmaan jäänyt mielentilani epäselväksi. Puolihuutoa pyysin äitiä kuuntelemaan ja olemaan hiljaa, sillä hän lähti analysoimaan omia ajatuksiaan sen pohjalta mitä oletti minun kysyvän seuraavaksi.
Huusin puhelimeen, etten kysynyt sitä, ja että unohtaa koko asian tuossa tilassa.
Olin odottanut tuon illan illanviettoa, mutta noh, fiilis meni aika hyvin puhelun myötä ja kurkkua kuristi.
Torstaina soitin äidille iltapäivällä, että voisin tulla katsomaan illalla Talvikisoja kotiin ja pitämään koiralle seuraa, kun saisin ystävältä kyydin. Äiti ilahtui, että tottakai saan kotiin tulla ja kiva kun tulet. En huomannut puhelussa sanoa, että olisi kiva, jos äiti olisi selvä. Kovasti kyllä yritti esittää selvää ja harha-askeleet kuulema johtuivat tällä kertaa "jalan kipuilusta", että välillä tulee sellaisia askeleita (kun tasapaino horjahtaa..). Niinpä niin. Isä oli silloin pahalla päällä, kun auto oli yhä rempassa ja katsastuksen läpipääsystä ei ollut mitään takuuta. Olin koko illan koiran kanssa omassa huoneessa katsoen televisiota yksin. Ihan samoin olisin tehnyt kotona ollessani.
Olin pettynyt, todella pettynyt siihen, ettei äiti voi olla äiti silloin kun minä haluan. Vaikka olen nuori itsenäinen aikuinen nainen, haluaisin myös joskus kokopäiväisen äidin.
Oli siinä huippuhetkiä ja ihania kohtaamisiakin ihmisten kanssa. Stand up:n iloa, ohjattavien nuorten ryhmien ihania ajatuksia elämästä ja ystäviä. Kaikkea, mitä elämä tarvitsee ollakseen tasapainossa.
Viime viikon alussa ajattelin soittaa äidille ihan vain, koska halusin kuulla tämän äänen ja kertoa päivästäni. Samalla ajattelin kysyä autosta, sillä äidin auto on ollut rempassa ja katsastusaika oli ajankohtainen. Päivä ei ollut mitenkään kummoinen tai erikoinen, ja olin kävelemässä seurakunnalle yhteiseen illanviettoon. Kun pääsin pihalle rappukäytävästä otin puhelimen käteeni. Laskin hälytysten lukumäärät, jo siitä tiesin, ettei äiti ollut selvänä.
Päädyin kysymään yksinkertaisesti, että onko auto mennyt jo katsastuksesta läpi. Tajusin samantein, että kysymys oli liian vaikea ihmiselle, jonka tiedon jäsentäminen ei ole sillä hetkellä selvää.
Unohtaen, että kävelin julkisella paikalla, puhuin puhelimeen niin ettei satunnaisille ohikulkijoille varmaan jäänyt mielentilani epäselväksi. Puolihuutoa pyysin äitiä kuuntelemaan ja olemaan hiljaa, sillä hän lähti analysoimaan omia ajatuksiaan sen pohjalta mitä oletti minun kysyvän seuraavaksi.
Huusin puhelimeen, etten kysynyt sitä, ja että unohtaa koko asian tuossa tilassa.
Olin odottanut tuon illan illanviettoa, mutta noh, fiilis meni aika hyvin puhelun myötä ja kurkkua kuristi.
Torstaina soitin äidille iltapäivällä, että voisin tulla katsomaan illalla Talvikisoja kotiin ja pitämään koiralle seuraa, kun saisin ystävältä kyydin. Äiti ilahtui, että tottakai saan kotiin tulla ja kiva kun tulet. En huomannut puhelussa sanoa, että olisi kiva, jos äiti olisi selvä. Kovasti kyllä yritti esittää selvää ja harha-askeleet kuulema johtuivat tällä kertaa "jalan kipuilusta", että välillä tulee sellaisia askeleita (kun tasapaino horjahtaa..). Niinpä niin. Isä oli silloin pahalla päällä, kun auto oli yhä rempassa ja katsastuksen läpipääsystä ei ollut mitään takuuta. Olin koko illan koiran kanssa omassa huoneessa katsoen televisiota yksin. Ihan samoin olisin tehnyt kotona ollessani.
Olin pettynyt, todella pettynyt siihen, ettei äiti voi olla äiti silloin kun minä haluan. Vaikka olen nuori itsenäinen aikuinen nainen, haluaisin myös joskus kokopäiväisen äidin.
perjantai 6. helmikuuta 2015
Hyväksyminen ja erilaisuus
Tiedättekö, kun on pitkästä aikaa kipeenä, ja ei pysty tekemään mitään. Turhautuu.
Maksin alkuviikosta kuumeessa pari päivää vanhempien luona. Katsoin telkkaria ja leffoja. Rapsutin koiraa ja tuijottelin ikkunasta pihalle.
Siinä kivasti lataantui akutkin, ja pää alkoi täyttyä halusta tehdä töitä. Äkkiä aloin kaipaamaan kokopäiväistä työntekoa. Sellaista normaalia arkea, että aamulla menee töihin ja illalla lähtee töistä.
Kuuntelin Yle 1:ltä Pullopostia Lapsuudesta ohjelmaa eilen. Siinä puhuttiin osin siitä, mitä hyväksyminen tarkoittaa ja missä osassa se on, ja miten tärkeää se on jokaiselle.
Erityisesti tuo kohta osui. Olen viime aikoina miettinyt, miten tunnen olevani jotenkin erilainen.
Siis joo joo, jokainen on erilainen ja arvokas ja sitä rataa, mutta sellainen etsivä olo.
Tänään totesin ystävilleni, että välillä tuntuu vähän hassulta, kun olen ainoa ihminen siinä yhteisössä, joka uskoo, ja joka harrastaa seurakuntatoimintaa. Tai harrastaminen kuulostaa hölmöltä, elän henkisesti siinä ympäristössä. Se ei ole harrastamista vaan elämäntapa.
Välillä olisi mukava keskustella ja saada kommenttia ystäviltä mun toimista, siinä missä toiset käyvät jumpassa, töissä, koulussa... Minä käyn Raamatturyhmissä, Jumalanpalveluksissa, lukemassa esirukousta, auttamassa nuorisotyössä....välillä asun seurakuntakeskuksella päivät. Tuntuu, että keskustelut lakkaa aina niihin, joten hirveesti en niitä tuo esille. Tietysti olisi ihanaa puhua asioista enemmän ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa jakaa maalliset murheet ja ahdistukset. Tän asian kanssa välillä on olo, että on yksin jossain meressä kellumassa.
Erilaisuus, olen aina ollut erilainen, siltä on tuntunut. Perhe ei tuo normituksen mukaista perhesuhdetta, äiti on olemassa ja äiti ei ole olemassa. Itsensä kilpailuttaminen äidin hyväksymisestä kaikkina hetkinä on ollut joskus selviytymiskortti, miten on pitänyt elää ja toimia, jotta äiti hyväksyisi. Sillä oli todella mielenkiintoista kuunnella eilen Pullopostia lapsuudesta -juttua, sillä siinä oli kohtia, joihin samaistua. Samanlaisia mielikuvia tuli lapsuudesta omaan mieleen ja samanlaisia fiiliksiä.
Vaikka olen itsenäinen ja haluan toimia itsenäisesti nuorena aikuisena, kaipaan minäkin hyväksyntää. Hyväksyminen ei minulle tarkoita hiljaista hyväksyntää, vaan sitä, että asioista kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Sitä se on, kiinnostuksen osoittamista, Tunnen, että tulen ihmisenä hyväksytyksi, mutta välillä tuntuu, että kaikki muhun kuuluva elämä ei tule hyväksytyksi -Niinpä niin, hyvä jos itse aina hyväksyn jokaista asiaa elämässäni.
Istuin tänään päiväkahvilla äidin ja veljen kanssa. Veli sitten toteaa ykskaks et mun profiiliselfie on outo. Olin, että ahaa, no mä tykkään. Kuulema siinä on suu poskiin asti ja mitä ihme kommenttia siinä tuli. Äiti sanoi kuvan nähtyään samaa, että no on kuva. Itse taas pidän kuvastani, joten onko liikaa vaadittu äidiltä tyttärensä kunnioittamista silloin, jos tytär on tyytyväinen omaan kuvaansa? Itsetunto kun ei ulkoisiin ominaisuuksiin rakentunut vielä kovin vahvaksi.
Maksin alkuviikosta kuumeessa pari päivää vanhempien luona. Katsoin telkkaria ja leffoja. Rapsutin koiraa ja tuijottelin ikkunasta pihalle.
Siinä kivasti lataantui akutkin, ja pää alkoi täyttyä halusta tehdä töitä. Äkkiä aloin kaipaamaan kokopäiväistä työntekoa. Sellaista normaalia arkea, että aamulla menee töihin ja illalla lähtee töistä.
Kuuntelin Yle 1:ltä Pullopostia Lapsuudesta ohjelmaa eilen. Siinä puhuttiin osin siitä, mitä hyväksyminen tarkoittaa ja missä osassa se on, ja miten tärkeää se on jokaiselle.
Erityisesti tuo kohta osui. Olen viime aikoina miettinyt, miten tunnen olevani jotenkin erilainen.
Siis joo joo, jokainen on erilainen ja arvokas ja sitä rataa, mutta sellainen etsivä olo.
Tänään totesin ystävilleni, että välillä tuntuu vähän hassulta, kun olen ainoa ihminen siinä yhteisössä, joka uskoo, ja joka harrastaa seurakuntatoimintaa. Tai harrastaminen kuulostaa hölmöltä, elän henkisesti siinä ympäristössä. Se ei ole harrastamista vaan elämäntapa.
Välillä olisi mukava keskustella ja saada kommenttia ystäviltä mun toimista, siinä missä toiset käyvät jumpassa, töissä, koulussa... Minä käyn Raamatturyhmissä, Jumalanpalveluksissa, lukemassa esirukousta, auttamassa nuorisotyössä....välillä asun seurakuntakeskuksella päivät. Tuntuu, että keskustelut lakkaa aina niihin, joten hirveesti en niitä tuo esille. Tietysti olisi ihanaa puhua asioista enemmän ihmisten kanssa, joiden kanssa haluaa jakaa maalliset murheet ja ahdistukset. Tän asian kanssa välillä on olo, että on yksin jossain meressä kellumassa.
Erilaisuus, olen aina ollut erilainen, siltä on tuntunut. Perhe ei tuo normituksen mukaista perhesuhdetta, äiti on olemassa ja äiti ei ole olemassa. Itsensä kilpailuttaminen äidin hyväksymisestä kaikkina hetkinä on ollut joskus selviytymiskortti, miten on pitänyt elää ja toimia, jotta äiti hyväksyisi. Sillä oli todella mielenkiintoista kuunnella eilen Pullopostia lapsuudesta -juttua, sillä siinä oli kohtia, joihin samaistua. Samanlaisia mielikuvia tuli lapsuudesta omaan mieleen ja samanlaisia fiiliksiä.
Vaikka olen itsenäinen ja haluan toimia itsenäisesti nuorena aikuisena, kaipaan minäkin hyväksyntää. Hyväksyminen ei minulle tarkoita hiljaista hyväksyntää, vaan sitä, että asioista kysellään ja ollaan kiinnostuneita. Sitä se on, kiinnostuksen osoittamista, Tunnen, että tulen ihmisenä hyväksytyksi, mutta välillä tuntuu, että kaikki muhun kuuluva elämä ei tule hyväksytyksi -Niinpä niin, hyvä jos itse aina hyväksyn jokaista asiaa elämässäni.
Istuin tänään päiväkahvilla äidin ja veljen kanssa. Veli sitten toteaa ykskaks et mun profiiliselfie on outo. Olin, että ahaa, no mä tykkään. Kuulema siinä on suu poskiin asti ja mitä ihme kommenttia siinä tuli. Äiti sanoi kuvan nähtyään samaa, että no on kuva. Itse taas pidän kuvastani, joten onko liikaa vaadittu äidiltä tyttärensä kunnioittamista silloin, jos tytär on tyytyväinen omaan kuvaansa? Itsetunto kun ei ulkoisiin ominaisuuksiin rakentunut vielä kovin vahvaksi.
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
Mitä kuuluu tunteisiin?
Kuuntelen iki-ihanaa Kaija Koota ja fiilistelen jo valmiiks huhtikuussa olevaa keikkaa lähiseudulla.
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.
Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.
Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.
Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi
Lattialla on kansio ja kansio täynnä laskuja, ei mitään tietoa tarkalleen, milloin saan enemmän rahaa. Nyt sitä on juuri ja juuri ruokaan. Odottelen Kelalta päätöksiä tähän uuden elämän vaiheeseen, kun olen työtön, tai työllinen työnhakija. Ohjaan edelleen viikon aikana joitakin lasten ja nuortenryhmiä.
Mutta koko päivätyötä ei ole enkä pysty sitä ottamaan.
Voisin sanoa tapailevani yhtä ihmistä, ollaan nähty pari kertaa ja viestitelty loka-marraskuusta lähtien. Nyt vasta tammikuun puolella nähtiin ensimmäisen kerran, vaikkei välimatkaa ole kuin tunnin verran autolla. Eilen nähtiin toisen kerran, ja jokin sykähti sisälläni. En sano olevani vielä ihastunut, mutta haluan viettää toisen kanssa vielä aikaa.
Kirjoitin kesällä merkinnän arkuudesta ihastua, tämä arkuus on yhä seurana, vaikka kohde on vaihtunut. Mun tekee mieli juosta pakoon, kun joku yrittää tulla lähelle ja haluaa tehdä työtä sen eteen, että näkisimme. Jouduin yhden tapaamisen perumaan tämän ihmisen kanssa, kun pakenin. Yhtäkkiä tuli olo, että ei, en pysty en halua. Mihin taritsen toista, tähänkin asti mennyt yksin.
On todella vaikeaa avata toiselle elämää. Nyt kun ollaan nähty nuo pari kertaa ollaan lenkkeilty ja käyty kahvilla. En ole pystynyt katsomaan toista silmiin muutamaa sekuntia kauempaa.
Kauhistuin jo ajatuksesta, että tulisimme minun luo kahville. Tämähän on minun tila, minun turvapaikka, johon on pääsy ihmisillä, jotka tietävät ja tuntevat minut. Ihmisillä, joiden kanssa puhuessa ei tarvitse varoa sanoja.
Pystyn puhumaan kyllä kevyesti paljon, ja laajasti asioista kaikkien kanssa, mutta jos puhe on minusta, niin syvällinen taso on vaikea saavuttaa. Hyvä, jos ystäville pystyn puhumaan.
Hassua on, että olen monesti kuvitellut katsovani toisen kanssa teeveetä, tai tulen kotiin ja toinen istuuu tietokoneella pelaamassa ja kierrän käteni toisen ympärille tai retkeilemme yhdessä lasten kanssa. Niin, mun kuvitelmissa on lapsia, yhteistä aikaa ja yhteistä elämää. Tuo vaatii toisen lähelle päästämisen. Tuntuu, että olen jonkin alussa, ja on vain pakko lähteä varovasti uimaan tunnustellen ensin pohjaa.
Eilen kuuntelin Pauli Hanhiniemen Hiekkalaulua. Mulle tuli mieleen kuva, jossa on tummanpurppura tausta ja ainoana esineenä kaatunut viinilasi, mikä makaa punaviinilammikossa. Lasissa on ihan pienen pieni särö, mutta sellainen mikä ei haittaa juomista. Lasinkaataja on vahingossa tyrkännyt sen liikevoimallaan nurin, eikä ole jäänyt nostamaan sitä pystyyn. Taiteilijaystävälle kertoessani visiosta tajusin lasin olevan minä. Niin vahva, että se ei hajoa täysin kaatuessaan, mutta johon on tullut särö.
Hiekkalaulu, Pauli Hanhiniemi
Kuinka kokematon, lopultakin,
sydämeni on
Joutuessaan luopumaan siitä minkä
kerran
Jo ehti pitää omanaan
Kokematonhan se on, aika
kokematon
Vaikka joka päivä jostain täytyy
irrottaa
Ja joka päivä jotakin jää taa
Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa
Päästää hiekka juoksemaan, hiekka
juoksemaan
Läpi sormien
Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä
päätä en
Mä en halunnut kuin hymyn sulta
Hymyn vaan
Kuinka petyinkään
Kun hymyn vain sain
Vaikka joka päivä jostain täytyy
irroittaa
Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa
Päästää hiekka juoksemaan, hiekka
juoksemaan
Läpi sormien
Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä
päätä en
Vaikka joka päivä jostain täytyy
irroittaa
Ja joka päivä jotakin jää taa
Aina yhtä vaikeaa, yhtä vaikeaa
Päästää hiekka juoksemaan, hiekka
juoksemaan
Läpi sormien
Nähdä hupenevan sen, mut mä siitä
päätä en
lauantai 10. tammikuuta 2015
Ystävien tuki
Vielä kun joskus oppisi kuuntelemaan itseään, niin menee hyvin.
Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.
Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.
Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.
On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.
Viestettelin yhden ystäväni kanssa tässä päivänä eräänä. Myönsin, että syksyllä vaivannut unohtelu ja painajaiset eivät olleet stressiä opinnäytetyöstä. Ne olivat varoitusmerkkis iitä, että pitäisi ottaa aikalisä ja käsitellä asioita päänsisällä. Aiemmin kerroin tässä blogissa opparin tuomasta harmistuksesta. Luulen, että senkin takana oli osaltaan tämä, ettei pystynyt käsittelemään jotakin.
Kun äiti oli valmistujaisjuhlissa humalassa, kintaalla viitaten sanoin ystävilleni, etten jaksa edes välittää siitä enää. Tuo viisas ystäväni sanoi, että olettikin tuon kommenttini olevan vain pakokeino, koska olen niin empaattinen ihminen, etten osaisi olla välittämättä.
Ja nyt ystävä oli sitten valmis ottamaan kiinni, kun kompastun. Joskus vain katson kohti taivasta ja kysyn, että mistä näitä ihmisiä on tullut elämääni. Luojalle kiitos, että perhe ei ole aina se bioligisin vaihtoehto. Kunhan vain on jokin toimiva verkosto ympärillä. Välillä joku työyhteisö, ystävät tai muu verkosto saa tuntemaan kodikkaammaksi kuin oma perhe lapsuuden kotona.
Kahdeksannen päivän riidan aikana, kun söin samalla makaronilaatikkoa ja kuuntelin veljen ja äidin riitelyä, mietin, että söisin ennemmin näkkileipää ja vettä yksin kotona kuin kuuntelisin sitä riitelyä.
Mikä pakko minun on tehtävä uhrauksia mielenterveyteni takia, jotta voin käydä kotona syömässä? Ei mikään, olin ajatellut etten lähde porukoille pariin viikkoon, mutta jostain syystä sitten suostuin kun veli kysyi.
On asioita, joihin tuntuu, että saa täyden ymmärryksen vain vertaistuen tai hyvän ammattiavun kautta, ja on asioita, joihin ystävät riittävät.
Olen miettinyt, että pitääkö mun (taas) lähteä puhumaan jollekin ammattiauttajalle päätäni selväksi. Katsotaan miten tää fiilis tästä etenee.
perjantai 9. tammikuuta 2015
Älä syyllistä, mutta...
Eilen olimme veljen kanssa syömässä porukoilla. Kun ajoimme pihaan, totesimme ettei isän auto ollut pihassa. Menimme sisälle, ja äiti on taas niin naamat, kuin vaan olla. Pysyi sentään pystyssä, mutta itse en saanut puoliakaan selvää siitä sönkötyksestä. Ihme kyllä veljeni ymmärsi joka sanan. Multa ilmeisemmin puuttuu nykyisin päänsisäinen kännitulkki.
Veljeltäni meni hermo, kun äiti yritti tuputtaa mainostaen jotain lähikaupungin halpaa kuntosalia. Veljeni maksaa paikallisesta kuntosalista huomatavvasti enemmän, mutta tykkää käyttää kuntosalin ympäristön ja ilmapiirin vuoksi sitä. Sanoin äidille jotakin, mitä veljeni yritti sanoa, mutta äiti ei ymmärtänyt. Joten selvinsin asiaa, siihen asti olin ollut hiljaa. Ykskaks äiti huutaa mulle, että älä sinä nyt puutu tähän! Siis anteeksi mitä?! Otin sen niin suurena loukkauksena, että vieläkin sattuu. Äidin katse ja kiihko oli ihan uskomattoman julma ja paha. Tuntui, että se löi mua henkisesti niin hirveellä voimalla, että tyrmistyin täysn.
Ei mennyt miinuuttia kauempaa, kun veli huutaa äidille "älä sinä puhu halvasta salista niinkauan ku ostat viinaa, mä en halua sun rahoja niin kauan ku ei ole parempaa käyttöä niille". Kun äiti tarjoutui maksamaan osan veljen salikortista.
Syyllistäminenhän ei auta mitään vaan saa alkoholistin entistä kovemmin syyttämään itseään ja keksimään uusia syitä juomiselle ja sen salaamiselle. Alkoholisti ei voi mitään sille viinan himolle, mikä on vaivannut yli 30-vuotta naista.
Taistelen taas tän ahdistuksen kanssa, yksi laukaiseva tekijä oli joulun pyhinä.
Juhlin valmistumistani, olin äidille maininnut, että juhlat ovat päihteettömät, ja että kuohuvanakin on vain limsaa. Luotin, että äiti osaisi käyttäytyä. Kun äiti sitten saapui kakkujen kanssa juhlapaikalle, totesin heti, ettei tämä ollut täysin vesiselvä. En kerinnyt häpeämään tai sanomaan mitään sille. En kehdannut häätää sitä, juhla oli avoin tila, joten en pystynyt kauniisti ilmaisemaan äidille, että hän voisi olla muuallakin.
Juhlissa oli auttamassa lapsuuden aikainen ystäväni, ja veljeni, en tiedä minkälaiset juhlat olisivat olleet ilman heitä.
Juhlien vierailta sain tukevia sanoja siihen, että rakennan yhä itse itsenäisesti elämääni, vaikka äiti mitä tahansa sanoisikin. Niinhän se on, sen vain unohtaa joskus. Koska yleensä elossa oleva äiti kuuluu olla osana sun elämää...alan tässä vähitelleen tekemään surutyötä menetetylle äiti-tytärsuhteelle.
Kuuntelin tätä versiota tänään ja vihdoin se möykky uskalsi tulla ulos jostain syvältä sisältä kyynelvirtana, mikä nosti päätäänsä silloin, kun tämä esitettiin televisiossa syksyllä:
Veljeltäni meni hermo, kun äiti yritti tuputtaa mainostaen jotain lähikaupungin halpaa kuntosalia. Veljeni maksaa paikallisesta kuntosalista huomatavvasti enemmän, mutta tykkää käyttää kuntosalin ympäristön ja ilmapiirin vuoksi sitä. Sanoin äidille jotakin, mitä veljeni yritti sanoa, mutta äiti ei ymmärtänyt. Joten selvinsin asiaa, siihen asti olin ollut hiljaa. Ykskaks äiti huutaa mulle, että älä sinä nyt puutu tähän! Siis anteeksi mitä?! Otin sen niin suurena loukkauksena, että vieläkin sattuu. Äidin katse ja kiihko oli ihan uskomattoman julma ja paha. Tuntui, että se löi mua henkisesti niin hirveellä voimalla, että tyrmistyin täysn.
Ei mennyt miinuuttia kauempaa, kun veli huutaa äidille "älä sinä puhu halvasta salista niinkauan ku ostat viinaa, mä en halua sun rahoja niin kauan ku ei ole parempaa käyttöä niille". Kun äiti tarjoutui maksamaan osan veljen salikortista.
Syyllistäminenhän ei auta mitään vaan saa alkoholistin entistä kovemmin syyttämään itseään ja keksimään uusia syitä juomiselle ja sen salaamiselle. Alkoholisti ei voi mitään sille viinan himolle, mikä on vaivannut yli 30-vuotta naista.
Taistelen taas tän ahdistuksen kanssa, yksi laukaiseva tekijä oli joulun pyhinä.
Juhlin valmistumistani, olin äidille maininnut, että juhlat ovat päihteettömät, ja että kuohuvanakin on vain limsaa. Luotin, että äiti osaisi käyttäytyä. Kun äiti sitten saapui kakkujen kanssa juhlapaikalle, totesin heti, ettei tämä ollut täysin vesiselvä. En kerinnyt häpeämään tai sanomaan mitään sille. En kehdannut häätää sitä, juhla oli avoin tila, joten en pystynyt kauniisti ilmaisemaan äidille, että hän voisi olla muuallakin.
Juhlissa oli auttamassa lapsuuden aikainen ystäväni, ja veljeni, en tiedä minkälaiset juhlat olisivat olleet ilman heitä.
Juhlien vierailta sain tukevia sanoja siihen, että rakennan yhä itse itsenäisesti elämääni, vaikka äiti mitä tahansa sanoisikin. Niinhän se on, sen vain unohtaa joskus. Koska yleensä elossa oleva äiti kuuluu olla osana sun elämää...alan tässä vähitelleen tekemään surutyötä menetetylle äiti-tytärsuhteelle.
Kuuntelin tätä versiota tänään ja vihdoin se möykky uskalsi tulla ulos jostain syvältä sisältä kyynelvirtana, mikä nosti päätäänsä silloin, kun tämä esitettiin televisiossa syksyllä:
keskiviikko 7. tammikuuta 2015
Päiväkirjamerkinää kymmenen vuoden takaa osa 1.
"Miksen muka saisi lähteä uutena vuotena kavereille yöksi tai kukaan ei saa tulla meille yöksi. Ei ne kuitenkaan meitä enää muista kahentoista jälkeen (kai). Mummi tulee kuitenkin meille ja vastaavaa. Joten ihan hyvin 13. uusi vuosi voisi olla ihan mukava kavereiden kanssa, jos muut uudet vuodet on ollut kotona ja vanhoja perinteitä noudattaen (eli paukutellaan raketit, valetaan tina, keitetään nakit)... Isä ja äiti on kuitenkin ottanu sen verran errei niistä ole kuin "riesaa""
Noin lukee päiväkirjassani 30.12.2004 00:30
En muista tarkkaan tuota uutta vuotta, mutta samassa päiväkirjassa 2.12005 lukee, että olin veljeni ja sen kavereiden kanssa.
Luin eilen, tai no viime yönä, tuota kymmenen vuotta vanhaa päiväkirjaani. Tuo on yksi normaaleista merkinnöistä siinä kirjassa: isä ja äiti ovat humalassa. Olen miettinyt, että miksi en muista kunnolla seiska ja kasiluokkia. Olen ajatellut sen olevan ihan normaalia, että siitä ajasta ei vain jää mitään mieleen. Muistan tuon ajan sellaisena harmaana usvana, muistan, että kavereiden kanssa oli jotain kärhämää ja, että oli yksi poika, joka ei ollut enää kuvioissa myöhemmin. Siitä lisää joskus, sillä kun on yksi merkitys elämässäni. Muistan istuneeni paljon huoneessani ovi kiinni pohtien sitä miksi minun täytyy olla juuri tässä perheessä tytär, miksei vanhempani ole erilaisia.
Kun luin koko päiväkirjan ajalta 29.12.2004-20.5.2005, en yhtään ihmettele, etten mitään muista. Eihän tuollaisesta pahasta olosta haluakaan muistaa mitään. Ja sehän on ihan fakta, et hyvät asiat muistaa paremmin. Tuolloin mua piti hengissä tukioppilastoiminta ja lapsuudenajan ystävä.
Mietin, että en pelännyt rikkoa ihmissuhteita. Pystyin naivisti päättämään, että laitan välit poikki.
Ainoa ystävyyssuhde, mikä kesti tuon vaiheen ja kestää yhä, on esikoulussa solmittu ystävyys. Tämän ihmisen kanssa on omasta muististani tullut yksi isompi selvitys, ja sekin aikuisiällä.
Pakko avata teille enemmänkin tuota aikaa, tuntuu, että en ole käsitellyt kaikkea tuolta ajalta.
Mietin, mikä tuohon oli syynä. Olin aina laittamassa välejä poikki jonkun kanssa, en kaihtanut riitoja. Pohdin vaikuttiko siihen se epästabiili ympäristö kotona. Se epätasapainoinen ailahtelu hyvien ja huonojen hetkien välillä vanhemmillani. Enmuista yhtään sitä lähdettä, että kuka kirjoitti juuri jonnekin siitä, mitä on olla alkoholistin aikuinen lapsi (linkatkaa juttu tähän kommenttina, jos joku tietää). Jutussa käsiteltiin itselleni tuttuja asioita. Kirjoittajalla oli tarve siihen, että jotain draamaa piti olla esillä, tai muuten sitä piti kehittää. Kun kotona on oppinut sen myrskyn mallin, ei osaa olla pitkään ilman kuohuja ja tuulta.
Olen aina miettinyt, että miksi välillä haluaisin nostaa metakan jostain pienestäkin jutusta, ja miksi nautin siitä, että televisiosarjassa tai elokuvassa roolihenkilöillä on sukset ristissä ja he ottavat yhteen. Olen pitänyt itseäni jotenkin kieroutuneena hulluna, mutta ymmärsin tuota juttua lukiessani, että olen oppinut siihen.
Rakastan myrskysäätä, kun tuulee ja sataa kaatamalla vettä. Silloin tuntuu, että voin hengittää vapaasti.
Toivoisin, että kun nostan metelin jostain pienestä, tai muuten tunnun ärsyttävältä, ystävien ottavan olkapäistäni kiinni ja kastsovan silmiin sanoen, että kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää.
tiistai 6. tammikuuta 2015
Sano suoraan, oksenna kasaksi, ole sinä!
Mietin tänään, että sitten kun äiti joskus kuolee. Miten mä kerron, miten mä puhun henkilöstä.
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.
Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.
Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.
Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.
Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla jaheikolla minäkuvalla?
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?
Kuulostaa ehkä kamalalta, mutta mainittakoon heti alkuun, en toivo äidin kuolemaa. Se vain on joskus, joku päivä edessä. Sitten lähdin miettimään nykyisyyttä ja itseäni.
Mietin, että äidin sairaudesta huolimatta tulen kertomaan miten paljon olen oppinut, ja miten olen päätynyt tekemään työtä sosiaali- ja kasvatusalan piiriin. Ilman äidin ongelmaa tuskin olisin pyrkinyt olemaan arki-iltoja pois kotoa mahdollisimman paljon. Ilman sitä en olisi löytänyt omia harrastusryhmiä ja saanut sitä kautta rohkeutta. Suurina ihmisinä elämässäni ovat olleet nuorisotyötä tekevät ihmiset, ne tavalliset, turvalliset aikuiset, jotka kysyivät koulupäivän jälkeen kuulumisia ja joille pystyy kertomaan, tai muuten osoittamaan, ettei ole hyvä fiilis ja ärsyttää. Nuo tavalliset ihmiset olivat roolimallejani kymmenen vuotta sitten.
Tuolloin ymmärsin, että nuorisotyöntekijöillä, ja muilla tasapainoisilla (tai ulospäin siltä näyttävillä) aikuisilla on suuri merkitys siinä, että nuorella ihmisellä on hyvä olla.
Tasapainoisuus: tasapainoinen perhe, tasapainoiset tulot, tasapainoiset ystävyyssuhteet. Kärjistettynä elämässäni ei ole ollut mitään noista kolmesta. Perhe on ollut muuta kuin tasapainoinen, se kuohuu välillä kuin meri tsunamissa, tulot ovat epäsäännöllisiä säännöllisiä, kuten myös vanhemmillani nykyisin, ystävyyssuhteet...noh, ne muuttuvat varmasti jokaisella elämän ajan.
Välillä on saanut tehdä todella töitä omien ajatusten työstämisessä, kuka todella on ja kuka haluaa olla. Ja onko näillä yhtäläisyyksiä olemassa. Nykyisin olen suorapuheinen ihminen, olen elämäni aikana niellyt niin monet sanat, joita olisi pitänyt sanoa eri tilanteissa, mutten ole uskaltanut tai kehdannut. En pelkää, että satuttaisin niin pahasti, että piirini supistuisivat olemattomiin. Jos suorapuheisuuden myötä huomaan joidenkin lopettaneen yhteydenpidon, tiedän, ettei he ymmärtäneet kantaani, eikä edes yrittäneet ymmärtää. Väitän, ettei omat ajatukseni ole niin kummallisia, etteikö niitä edes hetken pohdinnalla ymmärtäisi. Jokaisella kuitenkin on oikeutensa olla ja puhua. Tällöin yhteentörmäyksiltä ei voi välttyä. Se miten niistä selviää, riippuu kaikesta.
Olen joutunut harjoittelemaan rohkeutta sanoa asioita, ja jos jotain on sen seurauksena tapahtunut joskus, olen vaihtanut pakorefleksin päälleni. Pyrkinyt syömään sanani ja korjaamaan hyvityksillä sanani. En enää tee sitä. Jos joku saattuu puheistani pahoittamaan mielen, niin nostan käteni ilmaan, tarvittaessa pyydän anteeksi, mutten enää niele ja syö sanojani. Päinvastoin saatan välillä oksentaa sanani yhtenä ryöppynä -silloin tällöin niissä tilanteissa on yhä harjoittelemista, sitä kun voisi asiat sanoa myös kauniisti, eikä kyynisesti. Vai tarvitseeko miettiä sanojen asentoja? Onko vastuu aina sittenkin kuulijalla ja
Minä tiedän suurinpiirtein kuka olen, mutta tietävätkö muut, ketä he ovat, tai keitä haluaisivat joskus olla?
maanantai 5. tammikuuta 2015
Uuden vuoden vaihde
Uusi vuosi on vaihtunut, tuntuu kuin tätä vuotat olisi eletty jo monta päivää. Uusista vuosista voisi kirjoittaa pari muutakin merkintää, mutta aloitan kuitenkin viimeisimmästä.
Olin vanhempieni luona kääntymässä, kun vein auton ja kävelin ystäväni luo.
Kun saavuin porukoilleni äiti imuroi. Kello oli puoli kuusi illalla, huusin ettei kukaan imuroi siihen aikaan uuden vuoden aattona!
Kuulema oli pakko imuroida vanhat pölyt pois... Isä kun oli vitsillä heittänyt äidille jotain, ettei äiti kävisi töissä muuta kuin istumassa. Äitini työskentelee puhtaanapito alalla ja kävelee töissään enemmän kuin minä liikun viikossa. Äiti ei ymmärtänyt vitsiä ja oli loukkaantunut tästä isälle.
Sittenpä riita oli valmis, vanhemmat jatkoivat aiheesta huutamista, kun kokosin tavaroitani ja valmistauduin juhlintaan.
"Johan tässä meni joulu riidoitta, niin pitäähän sitä ny jotenkin vielä tapella tänä vuonna!"
Huusin väliin, en jaksanut yhtään sellaista meininkiä mitä siellä oli.
Äiti kävi huoneessani/vierashuoneessa "raivaamassa" tilaa mulle etten yöllä kompastuisi tavaroihini. Huusin ettei sen tarvitse siellä olla, kun osaan itsekin varoa.
Olin laittamassa tässä kohtia kenkiä jalkaaan kun isä sitten tokaisee, et toinen sohva on ainakin vapaana. Tokaisin takaisin, että jos ei ole molemmat sohvat vapaana niin minä käännyn takaisin. Niin pienestä asiasta kuin tuokin riita oli lähtenyt, niin en hyväksy siitä tehtävän isompaa numeroa. Jos on asioita siellä takana hiertämässä, niin silloin puhutaan niistä. Ei siitä kuka vie roskat ja kuka imuroi.
Muuten uusi vuosi meni rauhassa itselläni. Kotiin yöllä mennessäni molemmat sohvat olivat tyhjät.
Olin vanhempieni luona kääntymässä, kun vein auton ja kävelin ystäväni luo.
Kun saavuin porukoilleni äiti imuroi. Kello oli puoli kuusi illalla, huusin ettei kukaan imuroi siihen aikaan uuden vuoden aattona!
Kuulema oli pakko imuroida vanhat pölyt pois... Isä kun oli vitsillä heittänyt äidille jotain, ettei äiti kävisi töissä muuta kuin istumassa. Äitini työskentelee puhtaanapito alalla ja kävelee töissään enemmän kuin minä liikun viikossa. Äiti ei ymmärtänyt vitsiä ja oli loukkaantunut tästä isälle.
Sittenpä riita oli valmis, vanhemmat jatkoivat aiheesta huutamista, kun kokosin tavaroitani ja valmistauduin juhlintaan.
"Johan tässä meni joulu riidoitta, niin pitäähän sitä ny jotenkin vielä tapella tänä vuonna!"
Huusin väliin, en jaksanut yhtään sellaista meininkiä mitä siellä oli.
Äiti kävi huoneessani/vierashuoneessa "raivaamassa" tilaa mulle etten yöllä kompastuisi tavaroihini. Huusin ettei sen tarvitse siellä olla, kun osaan itsekin varoa.
Olin laittamassa tässä kohtia kenkiä jalkaaan kun isä sitten tokaisee, et toinen sohva on ainakin vapaana. Tokaisin takaisin, että jos ei ole molemmat sohvat vapaana niin minä käännyn takaisin. Niin pienestä asiasta kuin tuokin riita oli lähtenyt, niin en hyväksy siitä tehtävän isompaa numeroa. Jos on asioita siellä takana hiertämässä, niin silloin puhutaan niistä. Ei siitä kuka vie roskat ja kuka imuroi.
Muuten uusi vuosi meni rauhassa itselläni. Kotiin yöllä mennessäni molemmat sohvat olivat tyhjät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)