Joulu 2014, 2/2

Tulimme hautuumaalta koko perheenä poiskin. Laitoimme saunan päälle ja pikkuhiljaa äiti alkoi muistuttaa sitä, mitä ajattelin äidin olevan jouluaattona. Katsoin jotain leffaa, kun miesväki meni ensin saunaan, sen jälkeen äiti meni ja huuteli mua mukan. Viimeisenä asiana menen äidin kanssa saunaan, jo sohvalla hajuraon kanssa istuminen tuntuu ahdistavalta.

Odotin kun äiti tuli pois ja lähdin itsekin nauttimaan joululöylyistä.
Ruokapöydässä oli viiniä, jota oltiin juotu liian vähän siihen nähden missä kunnossa äiti oli. Ruokailun jälkeen äiti lähti makuuhuoneeseen "lepuuttamaan jalkaansa". Selvennettäköön, että äidillä ollu keväästä asti jalassa rasitusvamma.
äiti "lepuutti" jalkaansa kolmisen tuntia, kun isä meni sitten herättämään sammunutta äitiämme, jotta saataisiin lahjat jaettua loppuun saakka. jälleen tänäkin jouluna jaoimme siskoni tuomat joululahjat ilman äitiä. Itse unohdin perheen lahjat ottaa aamulla mukaan, ja ajattelin että on parempi jakaa seuraavana päivänä, kun äitikin on selvinpäin todennäköisemmin.

Perinteiseen tapaan joimme iltakahvit ja katsoimme telkkaria, lähdin yhdeksältä hakemaan ystävääni jouluyönmessuun. Kun lähdin starttaaman autoa, tajusin, että kukaan suuttunut sinä päivänä. Olin erittäin iloinen, ainut huuto mikä lähti oli isän suusta, kun tämä stressasi joulua ja korotti ääntänsä kun hoputti jonnekin, johon ystävällisesti sanoin, ettei tänään ole mikään kiire, ja että kaikki ehtii tehdä kyllä kuten aiempinakin jouluina.

Messussa ystäväni kanssa tapasin yhden toisen ystäväni pitkän ajan jälkeen <3
Alttarilla ehtoollista jakamassa oli itselleni tärkeä ja tuttu pappi. Ojentaessaan ehtoollista hän puristi kättäni ja katsoi jotenkin niin syvälle aidosti silmiin, että tunsin jotain niin suurta ja sanoinkuvaamatonta hyvää oloa, että sain hetken niellä kyyneleitä.
Yleensä penkkiin kävellessäni tervehdin tuttuja, mutta silä kertaa en tiennyt olisinko katsonut ylös vai alas, jottei kyyneleet olisi lähteneet valumaan.
Tuntui kuin rukouksiini olisi vastattu; kukaan ei nostanut myrskyä, kaikilla läheisilläni sinä päivänä oli joulumieli. Ja vaikka äiti sammui, totesimme kukin ajatuksissamme, että tämä vain kuuluu tähän asiaan ja antaa nukkua päätään selväksi.

Joulun loput pyhät olin vanhempieni sohvalla, katsoin telkakria ja lepäsin alkavaa flunssaa pois (ääni on kolmatta päivää puolitiessään).

Toivottavasti edes jollain oli siunattu joulu <3 Omani tuntui siunatulta.

Ja hei, hyvää loppu vuotta! ja vielä parempaa uuden vuoden alkua!

Joulu 2014, 1/2

Joulu oli ja meni, kamala miten paljon kirjoitusvirheitä kaksi edellistä postausta sisälsivät. Huomaa, että kirjoitin ne tunteella, en lukulaseilla :D
Mutta nyt vakavoidun, kerron joulustani, tai koko viime viikosta. Aiemmin en ole kerinnyt istua kotona ajatuksen kanssa, jotta olisin saanut jäsennettyä ajatuksia ja tunteita tekstiksi.

Veljeni kotiutui armeijasta joulua edeltävällä viikolla ja itse valmistuin humanistiselle ja kasvatusalalle koulusta. Juhlan aiheita siis oli vähintään kaksinkappalein.
Olimme veljen kanssa kotona tiistaina, aatonaattona yötä, äiti oli päivällä hakenut "ystävälleen" pullon. En tiedä millä vaikutuksella ystävän juodessa viiden kilometrin päässä meidän äiti humaltui. Kerran illan aikana menin käymään keittiössä, äiti oli kaatamassa lasiin pullosta kirkasta, kun huoasi mut. (Kuten tiedämme puolusteluja riittää) Äiti sanoi et ottaa vähän lämmikettä kun palelee. Tokaisin, että laittaa päälle enemmän, se auttaa paremmin. Äiti puolusti, että hänellä on näin ja näin paljon vaatetta. Sanoin vain, että laita lisää. Niin mäkin teen, jos palelee.

Aattoaamuna oli kunnolla pakkasta ja lähdin sytyttämään vapaaehtoisena kynttilöitä kirkolle, oli todella mukavaa viettää aattoaamu hyvässä seurassa. Kun kävelin autolle mietin mielessäni, että mitä aatosta tulee. Ahdistus oli jotain pahempaa, kuin hissiin yksin jumiin jääminen.
Jouduin käymään aamulla kämpälläni ruokkimassa jyrsijät. Pääsin ovesta sisään ja aloin keittämään kahvia itselleni, kun jouduin ahdistuksissani laskemaan suodatinpussin pöydälle ja istumaan sohvan karmille hetkeksi. Koska olen hengellinen ihminen, koin hyväksi laittaa käteni ristiin, painaa pääni alas ja sulkea silmäni. Rukoilin ääneen voimaa kestää aatto ja tilanteita, joihin perheemme kärsivällisyys riittäisi, pyysin rukouksessani ettei tarvitsisi huutaa ja tapella joutavia. Siinä rukoillessani tuntui, kuin jokin olisi koskettanu vasemmalta puolen lapaani. Tuntui kuin en olisi ollut yksin, vaikkei ketään ollutkaan marsujen lisäksi fyysisesti läsnä.
Oloni rauhoittui ja keitin kahvin, katsoin joulupukin kuumaa linjaa ja joulurauhanjulistuksen. Julistuksen jälkeen kyyneeleet alkoivat valumaan, toivoin niin, että se olisi totta kaikissa perheissä.

Lähdin takaisin porukoille puuron syöntiin, jota sain juuri ja juuri lautasellisen, kun tulin myöhässä puuroajasta. Noh, kestin sen ja varasin kinkusta isomman palan siitä hyvästä, lisäksi voitin pienen summan joululahja-arvasta muiden raaputtaessa vain tyhjiä voittoja.
Äiti oli selvinpäin kun lähdimme hautausmaalle, tänä vuonna ei tarvinnut hävetä sitä, että äiti hoippuisi tai sössöttäisi hautuumaalla.

"Juhla armas lapsien"

Ei ole tullut kesää, mutta ei kyllä joulumieltäkään ihan täysin.
Perinteinen jouluahdistus on iskenyt viikon alusta, kun on saanut koulutyöt päätökseen ja viikon verran jo mutustellut jouluajatuksia.

Tiedättekö mitä joulu voi olla alkoholistin lapsille?

Väkisin läpi vedetty näytelmä
Ahdistus
Piilotetut kyyneleet
Piinaavat tunnit
Painostava ilmapiiri
Huutoa
Raivoa
Itkua
Riitelyä
Syytöksiä
Pahaa oloa

Ei kannata sanoa, että "tietysti kun sä asennoidut jo valmiiks noin". Ei, siitä on kokemusta niin kauan kuin muistan, joulu on ollut kultainen perhejuhla ehkä viimeksi 14-vuotta sitten. Eli niin kauan kuin meillä kävi joulupukki, kun piti skarpata sitä varten.

Sen jälkeen muistan vain riitelyä, tukahdutettuja tunteita, kyyneleitä, kesken ruokailun alkaneita kirosanoja ja pöydästä poistumisia. Muistan kolme joulua heti, joina olemme veljen ja isän kanssa jakaneet lahjat kun äiti on joko suuttunut tai sammunut makuuhuoneeseen.
Siis ihan hitsin kauniita ja kultaisia jouluja. Tämän vuoksi joka vuosi on kahta viikkoa aiemmin alkanut jouluahdistus.

En halua sitä.

Haluan, että voisin osoittaa vilpittömästi lähimmäisenrakkautta myös perheelleni jouluaattona. Toivon ja rukoilen, että joulu tänä vuonna olisi kaunis, kultaköynnöksinen perhejuhla, jolloin syötäisiin hyvin, käytäisiin saunassa, vaihdettaisiin paketit ja katsottaisiin elokuvia. Illalla menen kymmeneltä yömessuun tyytyväisenä ja kiitollisena.
Tämä on se idylli, minkä minä haluaisin joululahjaksi.

En haluaisi toimia tänäkin jouluna tukena, lohduttajana ja kantavana voimana perheeni miesväelle, joka turhautuu äidin sanoista, suuttumisista tai sammumisista. Haluan, että kaikille olisi ihana joulu, myös sinulla, joka tätä luet <3

Ei valiteta turhasta mutta pettymykset tulee ottaa tosissaan

Ihmiset, jotka kysyvät sun kuulumisia ovat sanoinkuvaamattoman mahtavia.

En muista koska viimeksi oma äiti olisi kysynyt kuulumisiani. Kun olen mennyt kotiin, niin olen saanut kuulla monet tarinat kyllä äidin päivästä, mutta ei kysymyksiä, joita olisi suunnattu minulle. Tai no: Milloin tuut seuraavan kerran?

En jaksa käydä paikassa, josta en itse saa mitään, tai viettää aikaa ihmisten kanssa, joita ei tunnu kiinnostavan. Vaikka olen aikuinen ja itsenäinen, en silti niin itsenäinen, että pärjäisin ilman muita ihmisiä. Kuulumisten kysyminen on erinarvoisen tärkeää. Susta tuntuu kuin olisit kaivattu ihminen, eikä sua haluta lakaista maton alle tai kaataa omia ärsytyksiä niskaan.

Vaikka ihminen olisi tottunut kuuntelemaan ja antamaan aikaansa, haluaa hän joskus myös, että hänen huolia kuunneltaisiin. Valitan harvoin ääneen, sillä elämä ei mielestäni ole sen arvoista. Mutta sitten, jos jotain sanon ääneen, niin haluaisin sen otettavan vakavasti. Toiselle pieneltä kuulostava asia voi olla todella suuri asia.

Joku aika sitten sain kuulla miten olin omasta mielestäni epäonnistunut opinnäytetyössäni, sisäiset tavoitteeni olivat korkeammassa kuin kakkosen tasolla (1-5). Moni on kysynyt, että onko arvoasteikko 1-3? Joo kun ei ole, työ ei omasta mieelstäni yllä edes oman osaamiseni keskitasolle. Mutta kaatunutta maitoa on turha itkeää. Se vain harmitti ja harmittaa, sillä se oli mun työ koko syksyn. Siinä missä ihmiset kävivät töissä, minä kirjoitin opinnäytetyötä. Tuntuu kuin sitä ei ymmärrä kukaan. Äiti ihmetteli, että minkälaista romaania kirjoitan kun sivuja oli 25 ja lopulta tuntui kuin omaa ärsytystä vähäteltäisiin. Ettei itselläni olisi oikeutta olla pettynyt itseeni. Lopulta enemmän ärsytti muiden reaktiot siihen, kun tuntui ettei itseäni ymmärretä.
Ei se minulle ollut vain suoritettu työ vaan puoli vuotta stressiä ja työtä.
Sitten epäonnistun. Minulle se oli epäonnistuminen, jolloin ei ole kivaa, jos sitä vähätellään.

Koitetaan siis katsoa sisään ihmiseen, joka tuntuu valittavan sinulle turhanpäiväisestä, voi olla, että sillä ihmisellä voi olla kasa muita ajatuksia, joita ei vain halua tuoda sillä hetkellä ilmi.

Kriiseilyä

Elämää ei sen enempää. Tulevaisuuskriisi.
Inhoan fiilistä, että en voi olla varma tulevaisuudesta. Se on kuin vapaapudotus tai heittäytyminen kalliolta tuulta vasten ja vain luottaa, että tuuli pitää sut pystyssä.
Olin yksi ilta ajelemassa kylällä. En osannut mennä suoraan kotiin, kun olin vanhempieni luona kahvilla, Fiilis oli hyvä ja autossa oleminen on aina kuin omassa kuplassa pysyminen. Pystyt hallitsemaan sen.
Ajoin yhtä risteystä kohti, mikäö oli itselleni ihan tuttu, mutta en osannut kuin viime hetkellä päättää suuntaa mihin kääntyä. Ymmärsin, että en tiedä ihan tarkkaan mitä haluan tehdä. Unelmia on, mutta ei saavutettavissa olevia tavoitteita parin vuoden päähän, kuten tähän asti ollut. Peruskoulun päättyminen, ajokortti, koulutus ja valmistuminen. Mitäs sitten? Täysin laivoin merta kohti etsimään uraa?
Vielä kun se olisi niin helppoa. Tällainen ihminen kuin minä, jonka on tarve ollut pitää elämä hallinnassa ja tiedossa tietyt kiintopisteet, jotta pysyy tasapainossa.

Luulen tämän osin johtuvan siitä, että olen oppinut niin itsenäiseksi, ja että äidiltä on vaikea kysyä yhtään mitään. Tai ilmaista huoltaan yhtään mistään.
Ehkä saan suunnan taas johonkin päin tässä joskus. Nyt vielä turvallisesti pari kuukautta koulua jäljellä.
Välillä saa kriiseillä, kun ei anna sen vaikuttaa kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin :)

Ruokaa vai ei?

Olen taas aikamatkaillut ja koonnut elämääni yhdeksi nauhaksi. Tai ennemminkin olen nähnyt silmieni edessä pyykkinarun ja pyykkejä kuivumassa. Eri tilanteet, joissa mua on pesty.
Mietin erityisesti sitä ahdistusta mikä mulla on ollut yläasteella ja lukion alussa. En osannut määrittää sitä, mistä se kumpusi. Ehkä siitä mitä kotona oli, ehkä koulukiusaamisesta, ehkä vain yleisestä jostain tilasta. Mitään normaalia teiniangstia se ei ollut kuitenkaan.

Masennusten ja ahdistusten aikoina olen kärsinyt syömishäiriöistä. Lähinnä anoreksiaan viittaavista, mitään diagnoosia en ole siitä koskaan saanut. Mutta eipä siihen nykyisin tarvita lääkäriä diagnosoimaan sitä. Halusin olla laiha, laihempi, vältin syömistä, pienensin annoskokoja, valehtelin syömisiäni. En ollut tyytyväinen kehonkuvaani. En voinut sanoa kenellekään sitä, koska tunsin asian kuuluvan vain minulle eikä muille. Terkkari taisi joskus kysyä syömisestäni ja kerroin syöväni normaalisti, en kertonut totuutta. Painoindeksi taisi olla koko ajan siinä ja siinä alarajan sopivassa linjassa. En halunnut mihinkään hoitoon, pelkäsin sitä, että jos laihdun liikaa, niin päädyn laitokseen ja että oma paha olo huomattaisiin. Halusin osin olla myös näkymätön.

Luojalle kiitos ystävistäni, jotka silloin uskalsivat puhua minulle. He kysyivät miksi en syö, tenttasivat että olenko syönyt ja mitä olen syönyt. Kaikessa ahistavuudessa se tuntui hyvältä. Tuntui hyvältä, että joku oli huomannut asian. Pikkuhiljaa sitä parani oman kehonkuvan kanssa.
Edelliskerran huomattava painonpudotus oli opiskelujen alussa muutama vuosi sitten.
Olin masentunut, uupunut: muutto, uusi ympäristö, ero ja mitkä kaikki vaikuttivatkan ajatuksiin silloin. Elin päivät kahvilla ja näkkileivällä pääasiallisesti. En tietoisesti ajatellut anorektisesti, mutta en jaksaut tehdä ruokaa tai syödä tai ajatella syömistä. Oli vain helppo unohtaa ruokailu.
Laihduin niin, että kuulin siitä useammalta läheiseltä. Ymmärsin katkaista ajatukseni siinä pyörässä.

Tänä syksynä paino on jälleen notkahtanut, mutta ei niin paljoa kuin tuolloin viimeksi. Tällä kertaa se johtuu lähinnä vain epäsäännöllisyydestä päivärytmeissä. Välillä menen paikasta a. paikkaan b. ja hengähdän vasta illalla seitsemän aikaan ensimmäisen kerran, jolloin tajuan etten ole syönyt koko päivänä. Jokin aika sitten aloin pitämään ruokapäiväkirjaa terveellisestä syömisestäni, jotta kiinnittäisin huomiota ruokailuihin. Siitä vain on niin helppo ja halpa (justjoo, leikinpä terveydelläni) nipistää päivässä. Kiitos tässäkin tilanteessa ystävien. Muutama ystävä ilmaisi huolensa laihtumisestani, jolloin itsekin ymmärsin asian. Ilman ystäviäni olisin varmasti jossain laitoksessa -jos edes hengissäkään tällä hetkellä. He ovat enkeleitäni maan päällä <3

"Sä oot niin viaton"

Kauniit sanat on joskus vaikea kuulla, vielä vaikeampaa sanoa.
Eilen tehtiin jäähyväisiä yhden ihmisen kanssa, tällä on iso leikkaus tulossa, ja voi olla, ettei enää nähdä. Tämä on äitini ystävä.  Hän asuu kauempana, mutta on ollut viime aikoina paljon vanhemmillani käymässä. Olen ihmetellyt, miten hän on jaksanut taistella syöpää vastaan niinkin hyvin. Eilen kuitenkin oli luovutus lähellä. Näin miten tämä itki humalassa olevan äitini edessä, ja äiti halasi ja lohdutti.
Äiti oli ystävä ystävälle, käyttäytyi kuin äiti lapselle. Muistin, miten äiti on lohduttanut minua pienenä. Silloin olo oli aina vähän hassun kiusaantunut ja ristiriitainen.
Eilen näin äidin tärkeänä ja korvaamattomana ihmisenä toiselle ihmiselle. Häpesin hieman, että äiti oli humalassa, mutta mietin, että ystävälle sillä ei ollut merkitystä.
Pohdin, että jos itselläni on suuri suru, pelko, epävarmuus, ja vaikka oma ystävä olisi humalassa, mutta puhkuisi empatiaa ja lohduttamista, en ajaisi häntä pois. Sillä se ihminen on sillä hetkellä entistäkin tärkeämpi.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin kuulevani mulle tarkoitetut jäähyväissanat. Koira istui mun sylissä ja änisi, se ei murissu eikä ollut äkäinen, mutta ihan kuin se olisi ollut surullinen ja yrittänyt sanoa, että kyllä sä selviät, joten jouduin tarraamaan sen turkkiin lujasti kiinni kenenkään huomaamatta, etten purskahda itkuun. "Sä oot niin viaton", sittenpä se hetken herkkyys hävis siinä kun äidin piti tulla sössöttämään siihen viereen. Viattomuus, viaton, päätin, että haluan olla elämässäni viaton, en halua tuottaa ihmisille tarkoituksella tuskaa ja vaivaa, vaan olla hieman lapsenmielisestikin välillä katsoa maailmaa ja tilanteita.
Samalla rinnastan tuota viattomuutta itseni syyllistämiseen, kerran yksi tärkeä ihminen sanoi puhelimessa, ettei se ole sun syy (se että äiti on alkoholisoitunut).
Olen täysin viaton siinä.

Entinen masentunut, nykyisin yhä masentunut?

Kuinka moni on ollut masentunut? Joko diagnosoidusti tai omasta mielestään?
Kuinka monesta on joinakin aamuina tuntunut hirveän vaikealta nousta sängystä ylös?
Kuinka moni on ollut joskus sitä mieltä, että on turhaa syödä tai olla hereillä?
Entä kuinka moni on myöhemmin huomannut ajattelevansa päinvastoin? Kuinka monen mielestä elämässä onkin ollut valoa? Kuinka moni ei voisi enää kuvitella olevansakaan masentunut?

Itse taivun syksystä rauhalliseen melankoliaan, ei masennukseen vaan sellaiseen tiettyyn rauhallisuuteen aina iltaisin, kun alkaa hämärtämään, sytytän kynttilöitä ja nautin siitä valosta.
Joskus se pimeys on tuntunut jatkuvan läpi vuoden muuttaen vain vähän painopistettään.

Haluan tuoda esille sen tavanomaisen reaktion, kun kertoo olleen masentuneen joskus. En avaa tällä keskusteluja, tietysti luon ihmiseen luottamuksen, ennen kuin kerron olleeni masentunut.
Se yleisin reaktio varsinkin miespuolisilla henkilöillä on ollut sellainen puolesta sekunnista sekunnin hiljaisuus ja poispäin katsominen ja ilmeestä on nähnyt ajatuksen "onko tuo hullu tai nyt masentunut...?", Sit hirveä vakuuttelu, et joo, olen kunnossa, ja elämäniloinen.
Naisilla taas yleensä heränny sellainen huolenvire silmissä, et pärjäätkö sä, oletko sä kunnossa?

Ei masennus ole elinikäinen sairaus tai mielenvikaisuus. En ole masentunut, vaikka välillä onkin päiviä, joina tuntuu ettei elämästä tule yhtään mitään. Sellaisia päiviä on kaikilla. Ainakin niin uskallan väittää, silä pidän itseäni tällä hetkellä todella elämnmyönteisenä ja positiivisena ihmisenä, koska tiedän mitä muuta elämä voisi olla, enkä koe itselläni tarvetta vetäytyä päivien synkkyyteen.
Haluan kuitenkin olla se, joka voi omalla kokemuksella auttaa masentuneita ihmisiä ympärilläni.

#kutsumua

Sosiaalisessa mediassa on menossa Kutsumua -hästäggäily, mikä on Suomen lukiolaisliiton käynnistämä kampanja kiusaamisen ehkäiseksemiseksi ja esille nostamiseksi. Mietin, että mikä itseäni on loukannut paljon joskus alakoulussa.
Muistan, että yksi luokkalaiseni kysyi, et miltä tuntuu olla alkoholistin lapsi, se oli pilkkaavaan sävyyn ja sattui todella. Hyvä ettei mua rinnastettu siihen samaan, mua on syrjitty päiväkodissa ja koulussa. Mutta on myös niitä ihmisiä, jotka ovat tulleet sydämestään pyytämään anteeksi syrjintää ja olevansa pahoillaan. Olen antanut kaikille näille anteeksi, ja annan jatkossakin, jos joku vielä vuosien jälkeen anteeksiantoa hakemaan.

Tottahan on, että äidilläni on ongelma alkoholin kanssa, oli jo tuollloin. Mutta äiti on silti mulle äiti, ja ihminen joka on elämässäni puolustanut mua erittäin paljon, joka on auttanut ja yrittänyt ymmärtää. Sairaudesta huolimatta äiti on mulle rakas. Ketä tahansa loukkaa, jos omaa rakasta haukutaan. Joten minä osallistun myös blogin kirjoittajana kampanjaan, ja rohkaisen muitakin tekemään niin.

Alkoholisti on vain sairas

Olin ystävien kanssa viettämässä iltaa hyvän itsetehdyn ruuan kanssa, joimme pari pulloa punaviiniä, nauroimme ja nautimme olostamme. Olin erittäin onnellinen. Alkoholi oli vain sivuosassa siinä, vaikka maistelimmekin uuden viinin makua. Toivoisin, että alkoholin käyttö olisi kaikilla vastaavanlaista.
Ostin viikolla punaviinipullon, Samaan aikaan äiti osti perässäni viinapullon, ja hän teki kassalla vielä selväksi, että tunsimme toisemme. Häpesin, häpesin äitiäni. Itse ostin Reilun kaupan kalliimman puoleisen viinin, koska juon niin harvoin ja vähän kerralla, että pystyn satsaamaan laatuun. Äiti taas osti sen halvimman ja voimakkaimman. Niin, samalla tavallahan itselläni voisi olla ongelma, juon vain viiniä. Myönnän, haluan erottua äitini edessä joukosta, haluaisin olla keskiluokkainen, itsenäinen ja omilla toimeen tuleva nuori nainen, joka tietää mitä haluaa. Osin oma elämäntapani on pieniltä osin näpäytystä vanhempien alkoholismille.

Keskisuomalaisessa oli aiemmin kolumni nuorten raittiudesta, ja tänään siihen viitaten juttua lisää. Siinä viitataan Nuorisobarometriin 2012, josta voidaan lukea lasten alkoholinkäytönmallin tulevan vanhemmilta. Tällä hetkellä tekisi niin mieli huutaa. Inhoan yleistyksiä, inhoan sitä kun sanotaan, että alkkisäidin lapsista tulee samanlaisia. Ei, se ei mene niin. Ainakaan tällä hetkellä se ei ole toteunut kenenkään meidän lapsen kohdalla.
1883-luvulla perustettiin ensimmäinen raittiutta ajava liike,  Raittiuden ystävät koostuivat keskiluokkaisista, jotka uskoivat, että yksi ryyppy tekee rahvaasta loppuelämän juopon. Heidän tarinoima Turmiolan Tommin kaltainen tarina ei ole kadonnut minnekään. Vaikka humalahakuisuus olisi vähentynyt ja alkoholin haitat tiedostetaan paremmin, on niitä joiden elämä pyörii vain alkoholin ympärillä. Niiden myötä huonojen perhesuhteiden ympärillä ja niiden seurauksena masennuksen ja pitkän ja hiljaisen itsetuhoisuuden ympärillä.

Ei unohdeta, että alkoholistikin on sairas, samalla tavalla kuin esimerkiksi flunssainen ihminen. Samalla tavalla molempien pitäisi olla oikeutettu samanlaiseen kohteluun. Kummankaan sairaan ensimmäinen ajatus lapsena ei varmasti ole ollut sairastuminen.

Monta tuhatta kilometriä

Muutama tuhat kilometriä takana autossa, muutamat niellyt kyyneleet ja valtava oman tilan kaipuu selvitetty.

Olin äidin ja isän kanssa pohjoisissa, Ruotsissa ja Norjassa. 

Olen erittäin onnellinen, että olen yksin kotona. Viikko meni ihan hyvin, parina iltana vanhemmilla oli aivan pakko käydä Alkossa. Kysyivät kyllä, haluanko itse jotain. Teki mieli kysyä takaisin, että siksikö etten tajuaisi niiden humalaa? Ekalla kerralla ilmoitin Alkossa hakevani itse kaupan puolelta holitonta kylmää juomista, kun oli hellepäivä. Toisella kerralla olin mennyt kauppakierroksen jälkeen autoon kun porukat vielä jäivät pullokauppaan. Ostivat minulle pyytämättä jonkin erikoissiiderin. Ihan hyvää se oli, mutta tunnelmaa söi vanhempien humala illalla. Ja isän känkkäränkkä siinä, että ottaako viileään autoon makuupussia. 

Välillä tuntuikin, että on itse aikuisena tyttärenä reissussa kahden lapsen kanssa. Huoh. 

Viimeisenä päivänä ajoimme reilu 300 kilometriä paljoa mitään puhumatta. 

Isä ei voinut sanoa suorana, kun olisi halunnut pitää ruokatauon, vaan pysähtyi mystisesti pöytäpaikalliselle levähdyspaikalle. Vasta kotipihassa selvisi, että isä vihjasi ruoka-ajasta. Eikai kaksi muuta nyt osaa ottaa selvää ihmisen ajatuksista, joka välillä pysähtyy tupakkatauolle, ja välillä käyttämään koiraa pissillä. 

Itse nielin pahaa oloa alas, sillä tunnelma alkoi olla todella kireää ja inhoan sitä, ettei asioista voi puhua, kun kaikki tietää niissä olevan puhuttavaa. Omia ajatuksia sotki myös yksityiselämä ja stressi taloudesta ja loppuvuoden opiskeluista. Olin ajatellut tehdä muistiinpanoja reissulla, mutta mobiililaitteiden latausmahdollisuus oli vähäistä. 

Mutta selvisin! Selvisin reissusta, ja välillä myös nautin siitä, mutta yksin kotona oleminen on joskus maailman paras asia <3

Tää on mun elämää, tai tää viikko

Olen lähdössä huomenna porukoiden kanssa reissuun, suunta on kohti pohjoista. Tällä hetkellä en jaksaisi yhtään, voisin erittäin hyvin jäädä tänne ja maata sängyssä muutaman päivän. Ihan veto poissa. tämä viikko on ollut yhtä härddelliä, kun olen ollut siellä ja täällä ja tehnyt koulutehtäviä täällä ja siellä. Kampesin itseäni tänään autosta ylös kun pääsin parin mutkan jälkeen kotipihaan, tuttu tuli vastaan pihalla ja kysyi miten menee. Samaan aikaan multa tippuu käsistä omenapussi ja pari omenaa vierii maahan ja avaimet tipahtaa myös käsistä. Sanoin, että siinä se vastaus sitten tulikin. Et eipä paljon lisättävää. Joka päivä on ollut hyvä meno päällä, loppuviikosta ehkä alkoi tahdissa olemaan havaittavissa väsymystä, ja en osannut tarkkaan sanoa omaa fiilistä, kun sitä ystävä kysyi. Olen vain erittäin väsynyt tällä hetkellä. Voisin vain nukkua ja nukkua. ja syödä suklaata ja nukkua lisää.

Stressaa myös, että mitä reissusta tulee. Meneekö itseläni hermo porukoihin, mun oma tila kutistuu pakettiauton takapenkkiin, minkä jaan koiran kanssa. ja yöt menee usein samassa teltassa koiran kanssa. Lähden mukaan, jos saan oman teltan. Noh, lähes oma, en ole koskaan nukkunut koiran kanssa samassa teltassa, joten voi tulla mielenkiintoista....

Toivon, että pääni ei hajoa, ja olen jo valmis myös vetämään ihan hirveät kännit kotiin tullessani. Viime yönä olin kaupungissa, piti lähteä vain näkemään ystävää. No, ilta jatkui ja venyi ja sit löysin itseni kahdeltatoista baarista päivävaatteilla tanssimassa hikisenä. Ehkä senkin takia on hieman nihkeä ja väsynyt olo. Tänään ajelin aamupäivällä kotiin ja vein äidille auton. Eipä se sitä tarvinnu, kun oli pitkänmatkan tuttujen kanssa puoli neljään vetänyt ja selvää hetkeä ei ollut koko päivänä. Jipii. Tää on mun elämää, ei tässä muuta.

Suomalaiset, ja omat oikeudet. prkl!

Näen tällä hetkellä mielessäni kuvan miehestä, jokka on käynyt hädintuskin vain toisen asteen teollisen koulutuksen, ja jonka karjala lippis murenee hiestä ja öljystä maahan. Kun tämä nuori mies tupakka huulessa murisee, miten Suomessa ei saa  tehdä mitään ja kohta varmaan hengittäminen kielletään liian pakokaasupitoisuuden takia.
Uutisissa on ollut alkoholilain uudistuksesta. Viimeisin uutinen oli, että suomalaiset eivät lyhentäisi mietojen myyntiaikaa.

Mietin, että kuinka tärkeää se olut on oikeasti suomalaisille? Se on alkoholia, se on päihde. Onko ihmiset unotaneet sen, että kun juot tarpeeksi olutta et ole ajokykyinen? Itse olen todella tarkka siitä, että puhallan tarvittaessa nollat ratsiassa. Jos on kykyä juoda, pitäisi olla kykyä myös miettiä seurauksiakin.
Luulen, ettei kukaan kuole siihen, jos myyntiaikaa supistettaisiin entisestään.

Monta kertaa olen itse ollut niin menossa jossain, etten ole ehtinyt Alkoon. Ja voin iloisesti kertoa olevani elossa, hei, siihen ei kuole, ettet saa alkoholia! En voi käsittää sitä suomalaista piirrettä, että pidetään niin kovaa oikeuksistaan kiinni vapaaseen tahtoon ja vapaaseen kauppaan. Tiedän, että on olemassa niitä, joilta fiksu juominen onnistuu, mutta valitettavasti on paljon niitä, joiden elämä ja kello pyörii sen lavan ympärillä.

Yhdeltä viikonlopulta jäi kaappiin pari tölkkiä olutta ja siideri.  Eilen tullessani mummilasta kotiin avasin siiderin ja join pari lasia, ja hyvä etten tuntenut tehneeni vakavaa syntiä. Olihan sentään sunnuntai eikä minulla nyt pakottavaa tarvetta ollut juoda sitä. Kaapissa ei vain ollut muuta sillä hetkellä.

Onhan jokaisen alkoholinkäyttö oma asia, tässä maassa se vain vaikuttaa usein myös toisiin. Puhun tässä terveyden näkökulmasta ja ymmärrän kauppiaiden huolen kassavirrasta. Voisimmeko silti ajatella nuoria ja lapsia, ja yleistä terveydentilaa?

Hernepussi

Missä on mun elämä? Missä mun itsenäinen ja omatoiminen elämä?

Siis voi ****tti ku **tuttaa. Olen lähdössä töihin, ja suunnittelin meneväni sitten ystäväni luo. Äiti soitti selvinpäin, että lähtevät käyttämän autoa katsastuksessa ja tule käyttämään töiden j'lkeen koira lenkillä. Erittäin vastentahtoisest suostuin, kun ei jätetty vaihtoehtoja. Nojoo, myönnän, että koira on myös minun. Mutta inhoan viimehetken muutoksia, jotka tulevat omien suunnitelmien väliin.
En pidä siitä. Eilen lähdin porukoille vain saunaan, ja äidin pyynnöstä käyttämään koiraa lenkillä. Minun piti tehdä koulutehtäviä, ja äiti sanoi, että tee täällä niitä. Arvatkaa pääsinkö tekemään koulutehtäviä, kun äiti oli päässyt tissuttelemaan piilopulloaan, ja päätti alkaa grillaamaan, ettei isän tarvinnut. Enhän minä voinut sen antaa yksin käyttää grilliä, kun siinä olisi ollut lihat pitkin pihaa ja varmaan grillikin vielä kaasun kanssa nurin. Että olin äkäinen, mun koko päivä meni siinä, etenkin kun sanoin haluavani lettuja. Ennen kuin olin päässyt grillaamaan äiti oli tehnyt lettutaikinan. Minähän ne letut sitten paistoin. ja saunaan pääsin vasta illalla. Jouduin istumaan paikoillani grillin ääressä tiedostaen, että koulutyöt eivät valmistu joutenolemalla.

Vedin tämän päiväisen puhelun jälkeen kilarit, luultavasti silmämeikki täytyy puhdistaa ennen kuin pääsen lähtemään töihin.
Tällainen pakollinen purkautuminen perjantaille. Turhauttaa, ja itkettää, mä en jaksa. Haluan oman elämän, mihin pystyn vaikuttamaan, en ole enää se orjatyövoima vanhemmilleni, jota voi heitellä kuin hernepussia liikuntatunnilla. Sellainen oloni on tällä hetkellä. Hernepussi.

Poismenneet, ja mitä opin heiltä

Aloin muistelemaan tässä yhden leffan myötä poismenneitä ihmisiä ja eläimiä.

Yksi yläaste aikainen kaverini menehtyi liikenneonnettomuudessa reilu vuosi sitten. Muistan olleeni silloin koulussa yhdessä palaverissa, kun ystäväni soitti ja kertoi tapahtuneesta. Tajusin silloin, että myös nuoret ihmiset läheltäkin voivat kuolla, vanhana poisnukkuminen ei olisikaan enää ainoa syy hävitä elämästä. Olimme lähes aina liikuntatunneilla pari, sain tältä ihmiseltä todella paljon tsemppiä. Hänen silmissään siinsi aina taistelutahtoa, jolla jaksoi. Olimme lukiossa joillakin samoilla kursseilla, eikä hän koskaan pelännyt sanoa mitä ajatteli. Hän oli nuori ja rohkea aikuistuva teini. Suuri osa piti häntä vähän outona, tärkeilevänä ja ärsyttävänä, mutta itse näin hänessä sisua ja uskallusta. Kävimme monet rikkaat keskustelut välituntisin. En koskaan sanonut hänelle, miten paljon arvostan hänen mielipiteitä ja miten paljon saan häneltä.


Sitten mietin mummia, joka nukkui pois 2008 uudenvuoden aatonaattona. En tiedä olenko vieläkään käsitellyt asiaa kunnolla, sillä aina silloin tällöin tulee mieleen, että menisin päiväkahville mummin luo. Ei ole kovin pitkä aika, kun näin unta mummista. Olimme jossain ja ihmettelin, että eihän tämän pitäisi olla elossa. En muista mitä mummi vastasi unessa, mutta tunsin siinä jälleennäkemisen tunnetta.
Mummi oli itsepäinen ja hieman katkeroitunutkin, hän kuitenkin joutui hautaamaan lyhyessä ajassa poikansa ja miehensä.

Joskus olisi niin mukavaa mennä mummille, mummi kysyisi, että juotko kahvia ja hän laittaisi pannun levylle. Sitten juttelisimme pienistä asioista, sattumuksista ja elämästä. Kuuntelisin mummin tarinoita elämästä ja menneistä, ja ehkä oppisin tuntemaan itseänikin hiukan enemmän siinä samalla. Onhan meissä sentään paljon samaa verta, yhä edelleen. Aion tarpoa elämässä vastoinkäymisissä näiden kahden itsepäisen, jo muualla olevan ihmisen, avulla ja selvitä ja kiittää heitä.

Luottaminen aikusiin

"Milloin se pommi-juttu oli?"
"Lukion tokan syksyllä!"
"Aijaa, oliko?!"
"Oli! Mä muistan sen kyl erittäin hyvin, koska...siitä seurasi yhtä sun toista."


Keskustelu suurinpiirtein noin, ei täysin litteroituna, mutta kuitenkin. Juhannuksena ystävien kanssa muisteltiin vanhoja koulujuttuja. Niin se oli, harvoja hetkiä muistan niin kirkkaasti kuin sen. Lähdin pitämään aamunavausta, kanslia oli täynnä huolestuneen oloista koulun henkilökuntaa. Sitten yksi opettaja huomasi, että olen paikalla. Sanoin, että pitäisi aamunavaus tulla pitämään. Tämä laittoi käden mun olalle ja kertoi koulussa olevan pommiuhka. En ollut uskoa korviani, siirryin käytävän puolelle odottamaan lisäkuulutuksia. Ja siitä oman elämäni yksi raskaimmista ja palkitsevimmista vuosista lähti liikkeelle.
Olen kertonut tästä tapahtumasarjasta jo aiemmintäällä, mutta haluan vielä puhua tästä, koska ilman sitä en välttämättä olisi tällainen, vahvempi.

Vaikka psykologille meno oli lähes aina vaikeaa ja henkistä kamppailua itseni kanssa, olen iloinen, että siellä sain käydä. Puhuminen auttoi. Se sai liikkeelle ajatuksia ja stressaavan tilanteen purku on ihan ehdottoman tärkeää. Kun psykologi kysyi miten menee ja mitä kuuluu, en osannu koskaan ihan täysin vastata kysymykseen verbaalisesti. Käytän paljon mielikuvia, tai ennemminkin saatan nähdä asiat kuvina, väreinä, musiikkina kuin suoraan sanoina. Olen visuaalinen ihminen. Rakastan erilaisia tunnekuvia ryhmätehtävissä ja musiikki on yksi keino saada fiilikset ulos.

Muistan psykologin ja muidenkin aikuisten kysyneen, että luotanko ihmisiin? Olen ollut hieman ihmeissäni, totta kai luotan ihmisiin, en mä muuten olisi apua hakenut. Ymmärsin vasta myöhemmin, miksi sitä kysyttiin. Ei ole epätavallista, ettei alkoholistivanhemman lapsi luota ihmisiin, kun alkoholisti on voinut pettää tyhjillä lupauksillaan lapsen useammin kuin kerran.
Äiti on pettänyt myös meidät lapset, useammin kuin kerran tai kaksi. On luvattu olla selvin päin tai maksaa velat seuraavasta tilistä. Kun äiti on jäänyt kiinni tyhjistä sanoista, seuraa liuta erilaisia selityksiä. Niistä saisi yhden kirjan koottua. Mutta silti, suurin osa ihmisistä on pitänyt lupauksensa ja äitikin suurimman osan. Nopeasti olemme veljen kanssa oppineet lukemaan ne lauseet, jotka eivät toteudu.

Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu, mutta tarvittaessa vaikeneminen on joskus kultaa:

Maanantaimurina

Pienet asiat ja pako arjesta on joskus onnellisuuden ydin.

Mulla oli ongelma mokkulan uuden sopimuksen kanssa, ja sain olla kaksi viikkoa ilman mokkulaa ja pärjätä tabletin netillä, mikä toimii silloin kun halusi....ja mun asunnossa ei ollenkaan.

Olin pari yötä perätysten kotona vanhempien luona, oli todella mukavaa. Katsoimme kotimaisia leffoja lauantaina ja äiti veti vain pienet kännit ja sen pää selvisi jo ennen iltaa. Isä sensijaan sammui työtuoliin. Eilen, sunnuntaina, suunnittelin kolme eri aikataulua kolmen eri ihmisen kanssa, kaksi ystäväaikaa ja yksi työjuttu. Sovimme hyvän ystäväni kanssa, että nähdään ja mennään heidän mökille tämän töiden jälkeen. Hänellä venyi töissä ja kun  hän pääsi, oli hänen luo tulut yllätyskäynnilleen veli tyttöystävänsä kanssa.  Emme sitten lähteneetkään mökille. Aamulla yksi ystävä kauempaa viesti, että voisi tulla käymään ku on lähistöllä. Kerroin, että mulla on kuuteen asti aikaa, että vanhemmat ovat kotona, jos haluaa niitäkin moikata. Sekin aikataulu venyi ja venyi. Sovin sitten tiistaille työjuttuja, vaikka tiistain piti olla vapaa.
Mä olin niin äkänen ja väsynyt illalla, että en muista milloin viimeksi olisin itkenyt omaa turhautumista. Kun menin illalla ystävän luo kirosin ja manasin joka ikisen asian mitä vain sanoinkin.

Niin, miten tuo inseertti liittyy tähän aiheeseen? Mä kerron.
Olin lauantaina yhden ihanan ystäväni kanssa seurakunnan lapsityön järjestämässä perhepäivässä parin tämän tutun lapsen kanssa. Meloimme yhdessä ja järvellä olo oli todella rentouttavaa. Rakastin joka henkäystä ja huokausta. Olisin voinut olla koko päivän siinä. Sen jälkeen yksi ihana ihminen tarjosi kahvin. Ja tänään, vaikka maanantaimurinaa onkin ollut, niin netti toimii. Ei tämä siis kovin hullumpi päivä ole. Vielä kun talous olisi parempi, niin taloudesta koituva stressi ei olisi tällainen ahdistus.
-Ja jos äiti olisi ollut tänään selvin päin...

Juhannuksia

Vedän syvään henkeä, ja uudestaan.
Vielä kerran, suljen silmänni ja otan pitkän henkäyksen.
Ja puhallan sen ulos hyvin hitaasti.

Tässä on ollut ongelmia nettiyhteyden kanssa, mokkulan sopimuksen vaihtaminen ei käynyt niinkuin piti ja nyt jaan netin tabletilta. Tämän vuoksi puoletkaan yrittämistäni nettisvivuista ei toimi. Mitä nyt laskujen maksuista tai muista hoidettavista asioista. Juhannuksena otin ihan rennosti ja näin ystäviäni. Parin vapaapäivän jälkeen haluaisin todellakin tehdä jotain hyödyllistä. Tämä on turhauttavaa.

Juhannus meni hyvin, vaikka torstaina tuntui ettei mikään voi mennä hyvin. Äiti soitteli mua kotiin ihan tuhannen kännissä. Menin perjantaina käymään siellä ennen ystävävien seuraan siirtymistä. Meno siinä kohtaa päivää oli yllättävän hillittyä. Juhannus on vihoviimeinen juhla, jolloin haluan olla kotona. Meillä on suhteellisen iso takapiha ja pihan perällä on grilli ja huvimaja, jossa paljon kesäisin vitetään aikaa. Seuraavassa muutama muisto aiemmilta juhannuksilta:

Juhannus 2014
Kun menin kotiin ystävien parista yhdeltä yöllä grillissä oli kylmenneet pari pihviä ja makkaraa. Kaasu oli päällä, käänsin sen pois ja suljin auki olevan huvimajan oven. Sisällä oli ihan hiljaista, koira vain haukkui hieman, kun avasin takaoven. Juhannuksesta selvittiin tänäkin vuonna.

Juhannus 2013
Olin ystävän luona lähellä porukoita, kun lähdin käymään koiran takia kotona. Ajattelin käyttää sitä lenkillä, koska porukat olivat arvatenkin siinä kunnossa etteivät päässeet tielle -saatika saaneet hihnaa koiralle.
Kun menin kotiin, näin isän kampeamassa itseään ylös ja äidin auttamassa puolivälissä takapihaa. Nämä huutavat apuun, mutta huusin takaisin, että ku ovat jo sinne asti päässeet niin pääsevät kyllä sisällekin asti. Otin koiran ja käytin lenkillä. Sitä en muista olivatko päässeet sisälle kun tulin takaisin. Menin takaisin ystävälleni laulamaan Singstaria, silloin Irinan Pokka sai uuden merkityksen.

Juhannus 2006
Oli perus viileä juhannus, aurinko kyllä paistoi. Veljeni oli 12-vuotta, Ärrällä oli silloin vielä halpoja leffanvuokrauksia. Kävimme veljen kanssa vuokraamassa Ärrältä Mel Gibsonin Apocalypton ja Jack Blackin Nacho Libren,  katsoimme leffat ja söimme sipsiä. Vanhemmat olivat grillin huvimajalla koko illan ja me olimme tyytyväisiä.

Juhannus 2002
Äiti kutsui vanhan työkaverinsa miehensä ja poikiensa kanssa kylään. Pojista nuorempi tuli mukana, tämä oli veljeäni vuoden-kaksi vanhempi. Olimme kolmisin sisällä ja katsoimme televisiosta Shakiran esiintymistä Kaivopuiston kesäkonsertissa.

Arkuus ihastua

Ihmismieli on jännittävästi rakennettu, se alkaa suojelemaan ihmistä ja pahimmillaan se tekee vain hallaa itselleen.

Olen jonkin aikaa tapaillut yhtä ihmistä, josta olen erittäin kiinnostunut. Vältän sanomasta, että olisin ihastunut, mutta toinen vain pyörii mielessä ja odotan viestejä. Tämä vaikuttaa kiinnostuneelta, mutta en silti usko täysin omiin vaistoihini. Ei ole tuhottoman pitkä aika, kun ihastuin päätä pahkaa yhteen puolituttuun ihmiseen, jonka tapasin baarissa vuoden tauon jälkeen. Tapasimme pari kertaa ja toinen vaikutti kiinnostuneelta, sitten saan viestin, ettei vain nyt sovi ja nappaa. Se sattui, koska annoin itseni ihastua pitkästä aikaa ja suhteellisen nopeasti. Toivuin siitä kuitenkin nopeasti, meni jonkin aikaa, kun olin yksin katsomassa Stand Up:ia  ja tapasin yhden mukavalta vaikuttavan ihmisen siellä. Juttelimme ja molemmat olimme kiinnostuneilta. Jarruttelin ensin itseäni, kun viestittely oli rikasta ja toisilla treffeillä olin jo tämän luona syömässä illallista, josta jatkoimme ystäväni deitin kanssa "tuplatreffeille" saman illan puolella. Jossain vaiheessa sain pari suukkoa ja kuiskauksia korvaan siitä, että on ihastunut yms. Yhteisen yön jälkeen toinen ei olisi halunnut päästää lähtemään. Viestittelimme muutaman päivän ja sovimme kolmannet treffit, menimme leffaan ja lähdimme suukkojen jälkeen omiin koteihin molempien aikaisen aamun vuoksi.
Joidenkin viestien jälkeen huomasin, että tyyli viesteissä muuttui. Sitten saan viestin,  etten vain nyt nappaa.

Olin antanut luvan itselleni ihastua jo hieman siihen. Tuntui, kuin olisin saanut puukosta rintaan. Hengitys salpautui hetkeksi minkä jälkeen kyyneleiden määrä oli monen monta. Pettymys ja turhautuminen omaan itseensä ja toiseen vain olivat ainoat mitä ajatteli. Tietysti hyvä, ettei juttua ollut jatkunut muutamaa viikkoa enempää. Mutta silti se sattui.

Muunmuassa näistä kahdesta tapauksesta olen oppinut suojaamaan omia tunteita. Eikä äidin käytös ole elämän aikana yhtään toisin opettanut. Parempi, ettei anna itsensä tunteilla liikaa isoja tunteita, niin on parempi...Nauran itselleni täällä, en usko itsekään itseäni, koska ihastuminen ja rakkaustunteethan ovat aivan ihania kokea ja tuntea. Siksi nyt jännitän ja osin pelkään tätä orastavaa ihastusta. En haluaisi taas pettyä miesasioissa. Edellinen seurustelusuhde kesti reilu 2-vuotta ja loppui kolmisen vuotta sitten. Irtosuhteita en halua harrastaa, enkä joutua myöskään niiden osapuoliksi.

Huoh. Millään ei malttaisi odottaa, mutta joskus on vain pakko.

Yöllä on rauhallista, paitsi joskus

Kello on puoli yksi. Se on suhteellisen paljon, vaikka on kesä ja valoisaa, kun puhutaan yöstä.
Tiedän, että olisi järkevää olla aikaisen herätyksen vuoksi nukkumassa.
Mutta joskus sitä ei vain halua mennä nukkumaan.
Öisin on turvallinen ja rauhallinen fiilis.

Lapsuudessa olen kuunnellut joinakin iltoina, miten vanhemmat riitelevät, enkä olen saanut unta. Olen toivonut silloin, että he menisivät nukkumaan tai eroaisivat. Väkivaltaa ei ole paljoa näkynyt fyysisessä muodossa, mutta uskon, että henkinen väkivalta on ase, jolla ollaan käyty monet sodat meidänkin katon alla.
Joinakin iltoina lapsena ja nuorena vanhemmat ovat kuunnelleet kaikessa rauhassa musiikkia, mikä on häirinnyt tai keskustelleet kovempaan ääneen. Tällöin olen joko mennyt sanomaan tai potkinut seinää.ilmoittaakseni olevani yhä hereillä. Unenlahjani eivät ole kovinkaan hääppöiset, herään herkästi eri ärsykkeisiin. Eri tehoilla meteli on vaiennut. Usein olen toivonut vanhempien menevän nukkumaan, jotta voisin itsekin saada unta. Samalla taustalla hereillä olossa on ollut pelko siitä, että jotain sattuu, ja mun pitää tehdä jotain. Vaikka lamaannun helposti kotona silloin, jos riski tapahtua jotain on lähellä. Humalaisen hoippuminen ja sammumiset  tai agressiivisemman oloiset riitelyt ovat olleet vaaratilanteita isommillekin tapahtumasarjoille.

Yhtenä uudenvuoden aatonaattona alkoholia oli jälleen otettu enemmän. kuin kohtuukäytön annosmäärä on viikossa. Olin nukkumassa, kun herään ihme kolinaan, mikä tulee vessasta, sitten kuuluu erittäin kova kolahdus ja veden ääntä. Menin huoneen ovelleni katsomaan vessaan päin, jossa äiti oli aamutakki päällä. Vessasta suihkuaa vessanpöntön suunnasta vettä, säiliö rikki ja vesi lainehti hieman jo oveni eteen. Siinä näkyi myös verta ja tajusin äidin satuttaneen itsensä. Samaan aikaan isä oli herännyt ja äkäisenä sekä tlanteesta yhtä järkyttyneenä ja kummissaan ja väsyneenä saapunut tilanteen keskelle. Muistan vain, että veljeni oli myös herännyt samaan metakkaan ja säikähtänyt yhtä paljon. Molemmat huusimme ja itkimme, kun emme vain ymmärtäneet tilannetta. Isä käskee meidät äkäisesti sivuun ja pitämään turvat tukossa. Olin silloin alle 15-vuotta. Otin puhelimeni ja soitin ystävälleni, joka käski menemään turvalliseen ja rauhalliseen paikkaan. Menin sohvan nurkkaan ja hengittelin ja ymmärsin, ettei kenenkään henki lähtenyt ja äiti vain oli kaatunut wc:n säiliötä päin voimalla.

Seuraavana aamuna lähdimme ostamaan wc:tä, sitä en muista miten äiti oli itsensä satuttanut, mutta vakavampaa siitä ei tullut. Meni vuosi, kun uusi wc koki samanlaisen kohtalon. Silloin vesivahinko ei ollut niin kamala.

Tuossa yksi esimerkki siitä, miksi hiljainen yö kertoo minulle kaiken olevan kunnossa. Se viestii rauhasta ja turvasta kaiken jälkeen.

 

Oma alkoholikulttuuri

Ensi viikolla on taas juhannus ja yksi syy juoda itsensää vahingossa hengiltä.
Alkon myyntitilastoihin tulee selvästi erottuva piikki, kun ihmiset ryntäävät kauppaan ostamaan alkoholia. Itse aion juoda pari lasia viiniä ja syödä hyvin, jos seuraa on. Yksin juon erittäin harvoin, silloinkin jonkun paremman ruuan kanssa, jos olen nähnyt vaivaa ateriani eteen enemmän kuin vartin verran. Viimeksi olen yksin juonut punaviiniä itsenäisyyspäivänä, kun ostin kasleria ja tein pihvit juhlapäivän kunniaksi.

Käytän alkoholia, vaikka olen nähnyt mitä se ihmiselle voi tehdä. En ole absolutisti vaan nautiskelija.
Voin lähteä ystävien kanssa baariin, juoda yhden ja olla loppuillan vesilinjalla, ja pitää silti hauskaa. Tai voin olla myös täysin selvänä ystävien kanssa ilman yhtäkään annosta alkoholia. Yleensä olen se, joka pitää muista huolen.  
En pidä kamalassa humalassa olemisesta. Tarvitsen sen kontrollin omasta käyttäytymisestä ja sanomisesta. Ihan kamalaa on jo se, että huomaat hoippuvasi vähän ja olet ystävien kanssa baarissa. Siinä kohtaa otan yleensä loppuillan vettä. Haluan tietää mitä teen ja mitä sanon ja mihin astun. Se oma suojeluvietti on todella suuri.

Olen ollut niin humalassa muutaman kerran, etten muista kaikkia tapahtumia illoista ystävien kanssa. Silloin olen yleensä uskaltanut juoda enemmän, kun on tiennyt olevansa ystävien seurassa koko illan. Näistäkin "kännäyksistä" on kolme-neljä vuotta aikaa. Lisäksi kanssaihmisistä saattaa olal ärsyttävääkin ja osin häpeällistä, ettei toinen muista mitään. Tämän olen kokenut äidin kanssa monesti. Joinakin iltoina on turha edes yrittää sanoa mitään ja joinain iltoina puhun äidille kuin pikkulapselle.

 Haluan pitää itseäni sivistyneenä alkoholinkäyttäjänä. Haluan osoittaa sen yhden tavan millä alkoholia voi nauttia. Nuorten kanssa keskustellessa en kiellä heitä täysin juomasta, mutta painotan puheissani omaa vastuuta ja alaikäisyyttä. Teoilla on seurauksinsa ja asioista täytyy pystyä keskustelemaan. Kenenkään elämää ei pysty hallitsemaan täydellisesti -ei edes omaansa.

Murtumiset ja tarkoitukset

Jos sitä joskus murtuisi ihan täysin ja sitten murtaisi uudelleenrakentamisen voimalla huterat ja hauraat, niin ympärillä olisi luultavasti kaaosta.

Mietin tällä erää, että monta kertaa olen itse murtunut, ja kasannut itseä. Eri asteisesti muutaman kerran kyllä. Joka kerran jälkeen on tuntunut, että murtumiset on vain pehmentäneet suhtautumista asioihin. Kun on nähnyt joka kerralla, että kun luulee nähneensä kaiken, ei itseasiassa olekaan nähnyt juuri mitään.
Nuorempana elämään suhtautuminen oli erittäin masentavaa. Pystyin pitämään harrastuksissa päällä optimismia, toiminta kerhonohjaajana ja erilaisissa pienryhmissä mukanaolo oli pakoa ja itsensä koossa pitämistä. Ahdistuin lähes aina siitä, kun lähestyin kotia ja oli muu kuin sunnuntai tai maanantai. Koskaan ei tiennyt missä kunnossa äiti oli. Saattoi olla iltoja, kun kotona oli sellainen ihana pullantuoksuinen äiti tai vastaavasti niitä ihan päinvastaisia iltoja.

Harrastukset olivat kaikki jotain ryhmätoimintaa, yksin en harrastanut muuta kuin kirjoittamista. Ryhmän ja ohjaajien merkitystä ei vain pysty tarpeeksi kuvaamaan. Niiden kautta sain tarvitsemaani rohkeutta olla oma itseni, koin sen miten paljon tasapainoinen aikuinen nuoren elämässä voisi tehdä. Koulutustaustani on sosiaalialalla ja motiivi tehdä sitä työtä on lähtöisin omasta itsestäni ja kokemuksistani. Nyt on hienoa huomata, että olen saanut mahdollisuuksia olla itse nuorena aikuisena apuna ja tukena nuoruuttaan aloitteleville ihmislapsille.
Ne asiat ja tunteet, joita olen kokenut ja joita olen käsitellyt, ovat nyt yksi työkaluni.

Silloin kun olen murtunut oloni takia täysin ja on tuntunut, että jalkojen alla on vapaapudotus, ja rakas ihminen vain heittää kiviä niskaan. Silloin olen koonnut itseni muiden ihmisten ja uskon avulla. Uskon Jumalaan, ja siihen, että kaikella isolla on jokin tarkoituksensa. Niin on käynyt jonkin kerran jo. Esimerkiksi: jouduin pitämään välivuoden lukion jälkeen. Pääsin yhdelle isolle yhdistykselle tekemään töitä pienten koululaisten parissa, ja siinä sivussa muuta yhdistyksen elämään kuuluvaa toimistotyötä toiminnanjohtajan avuksi. Se vuosi antoi erittäin paljon osaamista, ja jos olisin päässyt kouluun heti haettuani olisi se työkokemus jäänyt saamatta. Opiskeluissakin on ollut mukavaa, kun on ollut jokin pinta josta heijastaa omaa toimintaa.

Asiat järjestyvät, aina. Sen tiedän, ihan sama montako kertaa elämä murtaisi maahan, kunhan vain luotan siihen, että nousen pehmeämpänä, ja ihmisenä. En edes yritä koota itselleni räväkkää suojakuorta, ja piilottaa itseäni sen alle. Se ei toimi kovin pitkälle, eikä se ole minua. Turha yrittää feikata sitä, mikä ei tunnu hyvältä itsestä jatai ympärillä olevista ihmisistä.

"Mä en tule kotiin!"

Miten monta kertaa sitä onkaan mennyt kotiin, ja toivonut samantien olevansa muualla. Oma vastaukseni on monta. Liian monta.

Viimeksi perjantaina ajattelin taas mietin, että miksi sitä täytyy mennä pilaamaan oma hyvä fiilis.
Veli pääsi intistä lomille ja ajattelimme käydä syömässä vanhempien luona, äiti tiesi meidän tulostamme ja siitä, että veli ei pidä juomisesta.

Äiti oli siinä kunnossa, ettei mitään rajaa. Veli yritti kysyä bensarahaa koulun valintakokeita varten, joihin hän on tällä viikolla menossa autolla. Äiti ei kyennyt ymmärtämään ensin ollenkaan miten ja kuinka veli kulkee ja kuinka pitkä loma on. Istuin vieressä ja tunsin itseni terrieriksi puolustaessani veljeä, sillä itseänikin alkoi todella ärsyttämään. Tiedän kokemuksesta, että koulun valintakokeet on yksi kamalimmista päivistä, ja se tsemppi ja tuki on mielettömän tärkeää (itsehän en myöskään sitä äidiltäni kovin paljon saanut). Isän kunto oli myös vähän samaa luokkaa äidin kanssa, menimme katsomaan televisiota ja näin veljellä kiehui. Äidin oli pakko uhmata toisen ärtymystä yrittämällä jatkaa keskustelua, kun veli huusi äidille "Arvaa kuinka kiva on tulla aina käymään täällä ku sä oot aina kännissä, joka kerta ku tuun lomille. Mä en tule kotiin jos sä oot humalassa!"

Äidin reaktio oli hiljainen pako makuuhuoneeseen. Äiti oli lähes koko loppuvierailun ajan siellä, ja tuli vasta kun aloimme tekemään lähtöä. Silloinkin näki, että se oli itkenyt koko ajan. Samanlaisen reaktion olen nähnyt isosiskoni vaikutuksesta, kun sisko on lähes samoin sanoin tyrmännyt äidin.

Tunnen itseni aina ihan avuttomaksi siinä kohtaa, kun näen äidin itkevän tai olevan surullinen. Eihän äiti voi olla surullinen? Äiti on äiti, vaikka viinapäissään ja tunteet pinnassa. Mutta samalla en koe yhtään myötätuntoa sen kyynelistä. Olen erittäin empaattinen ja herkkä ihminen, vaan siinä kohtaa jokin panssari iskee päälleni. En vain pysty osoittamaan mitään myötätuntoa sitä kohtaan, kun tiedän, että toinen voisi kovalla tahdolla vaikuttaa omiin tekoihin. Jopa kirjoitustyylini muuttuu, kun vain ajattelen äitiä halveksivasti.

Seuraavan biisin kertosäettä olen jonkin verran biisin ilmestyessä kuunnellut:

"Ei auta itku markkinoilla"

Tässähän olisi erittäin hyvä aika mennä nukkumaan, mutta ei. Vaikka väsyttäisi, niin ei saa unta. Tällä hetkellä on niin lämmin, ja hammasta särkee, ettei nukkumisesta tule mitään.

Aloin miettimään lukuisia öitä, joina olen valvonut ja itkenyt tyynyä vasten. Muistan oppineeni jo nuorena, että vanhempien edessä ei vain itketä. Hautajaiset ovat olleet kahta kauheampia, kun ei haluaisi mutta pakko itkeä. Viimeisin kerta isän nähden itkin 2010, kun jouduimme lopettamaan koiramme. Olen ollut isän tyttö ja isä on ollut ja on edelleen erittäin tärkeä henkilö elämässäni. Siihen on ehkä joitain syitä, tapahtumia, joita tiedostan miksi en osaa näyttää kyyneleitäni. Niihin liittyy muutakin, joita avaan myöhemmin tässä blogissa.

Jos olen ollut kotona ja porukat ovat olleet paikalla, ja olemme katsoneet televisiota tai sanat ovat satuttaneet, niin olen purrut hammasta ja hokenut itselleni, että itken vasta illalla kun kukaan ei nää.
Nukkumaan mennessä olen sitten vuodattanut kaikki tunteet kyynelinä pettymyksistä vihaan. Ihan hullua padota itselleen valtavat tunnemassat, jotka päästää pihalle yksin pimeässä. Eikä silloinkaan kyllä ole kaikkia tunteita käsitellyt -eikä ole osannutkaan. Jotkin asiat ovat vaatineet enemmän käsittelyä myöhemmin ja jotkin luultavasti tulevat vielä vaatimaan käsittelyä. Yksi mahdollinen on oma rooli äitinä sitten joskus, jolloin varmasti tulee joitain tällä hetkellä muistamattomia tilanteita mieleen. Niinä hetkinä, jos käsittämätön ahdistuksen ryöppy valtaa mielen ja on vain pakko itkeä hysteerisesti henkeä haukkoen, olen tiennyt olevani turvassa, ja yleensä puhelinsoiton tai viestin päässä on ollut ystävä. Sehän ystävyyssuhteissa on parhaimmistoa, että vaikket saisi sanaa suusta niin toinen kuulee sun hengityksen painosta sun fiiliksen.

Tarkennan nyt vielä, että noita itkuahdistuksia tulee harvoin, kerran-kaksi vuodessa. Yleensä ne kertovat siitä, että on mennyt vain vähän lujaa eikä ole kerinnyt ajattelemaan kaikkea, etenkin jos on ollut äidin seurassa enemmän ja lähtee pohtimaan menneitä ja tulevia ja vain ahdistuu hetkellisesti siitä.
Joten ennenkaikkea itkekää, joko sitä tyynyä vasten tai julkisesti, se vain kuvaa sitä, että olet ihminen, jolla on tunteita.

Uskalla!

Uskallus on jotain, mikä voi muuttaa paljonkin.
Uskallus tarvitsee rohkeutta ja päämäärätietoisuutta.
Uskallus voi mahdollistaa kehittymisen.
Mutta uskalluksen suuri vastus on  epävarmuus, pelko.

Noin ajattelin juuri äsken, kun muistelin omia fiiliksiä joitakin vuosia sitten. Joitakin vuosia sitten tapahtui ikävät kouluammuskelut, ja niiden myötä levisi aalto perättömistä uhkauksista. Oma kouluni sai silloin myös perättömän uhkauksen, asiasta järjestettiin jälkihoitoa niille, jotka olivat säikähtäneet asiaa. Itse olin tuolloin jossain ihan pinteessä, tunsin, että puhuminen helpottaisi omaa ahdistusta, ja uhkaus vain vahvisti ahdistuksen tuntua. Kävelin sisään rakennukseen, jossa pidettiin päivystystä oppilaita varten. Sisällä istui terveydenhoitaja ja  kuraattori. Tervehdin ja lumipallomaisesti aloin vain puhumaan. Se fiilis oli samaan aikaan helpottava, ja ahdistava. Kerroin omat tunnelmat uhkauksesta ja samaan hengenvetoon masentuneisuudesta äidin ongelman takia. Uskon, että näillä ihmisillä oli hetken pallo hukassa, kun olin tyhjästä ilmestynyt oman myttyni kanssa heidän eteensä. He kyselivät tilanteestani ja sain ensin ajan kuraattorille, jonka kautta pääsin psykologille.

Joka kerta, kun menin psykologille, katsoin ympärilleni, ettei kukaan tuttu tai läheinen näe. En vain halunnut perheen tietävän, että käyn puhumassa perheen asioista tai omista asioista jollekin. Sehän olis petos omaa perhettä kohtaan! Niin ajattelin silloin.

Psykologin käyntien aikana perheelleni lähetettiin kutsut yhteiseen tapaamiseen. En saanut sitä kirjettä ollenkaan. Samoihin aikoihin mummi kuoli, ja järjestimme hautajaisia ja suruaika oli päällänsä. Psykolgikäyntini oli juuri ennen hautajaisia, jolloin sain kuulla postitetuista kirjeistä. Hautajaisten jälkeen yksi ilta äiti tuli hysteerisenä huoneesi kysyen et onko hän näin huono äiti, että pitää mennä sos.toimeen? Psykologin kautta oli lähtenyt uudet kirjeet meille kaikille. Siinä oli uus ikeskusteluaika.

Menin tietysti itse paniikkiin ja kielsin kaiken, pakenin paikalta ystäväni luo. Ainut kerta kun lähdin kotoa kertomatta kenellekään minne. En tiennyt ovesta lähtiessä ensin minne edes menen, lähdin vain pyöräilemään kaupunkia kohti.

Uskallukseni ei riittänyt tuolloin sanomaan äidille, että hän tarvitsee apua. Jälkeen päin olisin toivnut osaavani sanoa jotain äidille, mutta ei. Toivottavasti edes joku muu uskaltaa puhua ongelman aiheuttajalle asiasta.

Äitienpäiväateria, ja mitä se kertoo minusta?

Eilen oli taas äitienpäivä.

Niinkauan kuin muistan se päivä on ollut jotenkin kiusallinen. Aina olen ollut kotona ja äiti on sunnuntaisin selvinpäin.Olemme yhdessä ja katsomme televisiota. Olemme ehjän oloinen perhe.

Eilenkin olin kotona, veljeni on armeijassa ja sisko ei päässyt tai halunnut tulla useamman sadan kilometrin takia. Valmistin meille ruuan, pihviä ja sipulihöystöä juustoisen laatikon kanssa ja jälkiruuaksi kermakakkua.
Aterian valmistus ei mennyt niinkuin ajattelin, pihvit jäivät pikkasen sitkeiksi ja kakku raa'aksi. Paistoin kakkupohjaa uunissa jonkin aikaaa halkaisun jälkeen ja tietysti sellainen kakkupohja kuivuu kun tarpeeksi paistaa.
Kakku oli koottaessa ihan kamalan näköinen, kostotuytin sitä kyllä ja laitoin hilloa sekä kermavaahtoa, mutta silti. Hyvä siitä siitä tuli maultaan vaikka rakenne oli jotain ihan muuta. Kerman päältä ei olisi tiennt, että sen alla sydämen muotoinen pohja oli koottu muutaman kerran useasta eri palasta.

Kakku kuvaa hyvin itseäni; monesta osasta koottu ja kuorrutettu kauniiksi. Olen koonnut itseäni muutaman kerran, ja hakenut saumausaineita sen johdosta, ettei äiti ole pystynyt aina olemaan äiti. Silti suhtaudun elämään kauniisti ja positiivisesti. Tunnen, että saan päivä päivältä takaisin niitä iltoja ja öitä, joina olen itkenyt huoneessani pää käsien välissä toivottamana sitä kaikkea nuoruuden murrosikää ja sitä, ettei äidille ole voinut kertoa sen vertaa asioitaan kuin olisi halunnut.
Pihvien sitkeys taas kuvaa hyvin omaa sitkeyttäni, olen oppinut olemaan luovuttamatta, oli asia mikä tahansa.

Kunnioitus

Joskus tunnen itseni todella hölmöksi ja vastavirtaan kulkijaksi. Haluan painotta ennalta ehkäisevääpäihdetyötä ja olen mukana yhdessä isossa järjestössä tekemässä sitä. Siis ennalta ehkäisevää päihdeytötä? Minä alkoholistin lapsi? Kyllä?

Suurin motivaation ja työmoraalin nostattaja on yllättäen ollut äitini. Olen nähnyt hänet niin huonossa kunnossa, etten ole vain pystynyt niissä tilanteissa tunnustamaan itselleni hänen olevan äitini. En halua, että kukaan joutuisi sellaisiin tilanteisiin, nöyryyttämään itseään tiedostamattaan julkisesti tai yksityisesti kodin sisällä. On surullista katsoa vierestä, kun muuten rakas ihminen katsoo jotakin ja näkee, ettei aivoissa vain hermosolut pysty liikkumaan niinkuin pitäisi.
Olen joutunut häpeämään äitiäni, siis nuorellehan on ihan normaalia, että joskus oma äiti saattaa hävettää jollain äitimäisellä käytöksellään, mutta kun käyttäytyminen johtuu päihteistä on häpeässä jotain haikeaa ja toivotonta tuntoa.

Omat keinot puuttua toisen juomiseen on tässä tilanteessa minimaaliset, äidin lapsena osin pelkään seuraukseia. Tämä on sikäli kummallista, koska asun omillani eikä äiti ole väkivaltainen. Se pelko liittyy luultavasti siihen kunniaan ja siveelliseen käytökseen, eihän äitiä tule kritisoida. Näin on opetettu pienestä pitäen.  Tiedän, että tämä kuulostaa vähän hassulta, mutta ei vain ole helppoa sanoa äidille, ettei tunnu äidiltä silloin kun täysin hukassa itsensä kanssa.

Kunnioitetaan kuitenkin itseämme ja välitetään toisista, se antaa jo paljon tälle maailmalle.

Köyhän on helppo hymyillä

Muutin takaisin kotipaikkakunnalleni helmikuussa, kun loppuopinnot sijoittuvat aiemmin luotuihin verkostohin. Näin ollen vanhemmat ovat lähempänä, samoin ongelmat.

Viikonpäivistä perjantai, lauantai ja tiistai ovat pahimmat olla äidin kanssa samassa tilassa. Olin lauantaina vanhempien luona veljen kanssa. Veljelläni on auto ja asumme molemmat lähellä toisiamme. Menin veljen kyydillä iltapäivällä, mutta en kerinnyt taipua veljen aikatauluihin takaisinpäin käyttäessäni vanhmpien koiraa lenkillä.
Asennoinnuiduin myös niin, että kirjoitan koulutehtävää vanhemmillani, koska siellä ei ole samalla tavalla ärsykkeitä ja "sijaistekemistä". Unohdin jossain kohtaa, että päivä on lauantai. Viiden jälkeen talossa tuoksahti poiksellisesti viski eikä viina. Tästä pystyy aistimaan taloudellisen tilanteen. Kun on rahaa saattaa muuta kuin viinaa, jos vanhemmat tietävät, että tulen lauantaina tai perjantaina syömään, saattaa olla viiniäkin, jota itsekin juon. Kun on vähemmän rahaa juodaan kirkasta lantrattuna usein veteen, ja kun ei ole rahaa ei juoda muuta alkoholia oluen lisäksi. Tähän pätee sanonta "köyhän on helppo hymyillä...".

Raha, sitä on perheellä ollut joskus enemmänkin, ennen kuin vanhemmat joutuivat työttömiksi ison irtisanomisaallon pyyhkäistessä kaupungin ja koko maan yli. Sitten molemmat päivittivät koulutusosaamistaan uudella tutkinnolla. Mutta se ei tuottanut mitään uutta paikkaa kummallekaan. Isä tekee hanttihommia kaupungilla kesäaikaan ja on kotona talvet, äiti tekee kokopäivä siivoustyötä. Ja minä elän suurimmaksi osaksi kelan opiskelijarahoilla, eli lainalla, kun asuinkustannukset ovat tuen kokoiset.

Joka kerta kun tiedän ettei vanhemmillani ole rahaa, mutta äiti on tuhannen kännissä, niin jokin sisälläni huutaa epätoivoisesti. Se riippuuvuuden katseleminen sivusta on jotakin, mihin haluaisi vaikuttaa, mutta ei pysty. En saa koskaan suutani auki, kun tekisi mieli karjua ja käskeä lopettamaan. Irinan Pokka on erittäin hyvä fiilis biisi niihin tilanteisiin.

Mutta silti, olen enemmän tyytyväinen kuin voisi kuvitella tässä tilanteessa olevan. Olen elossa, en ole tehnyt itsemurhaa vaikka muutama masennusjakso on elämässä ollutkin. Olen selvinnyt, olen sisukas ja selviytyjä.

Sopivat farkut koolla kuin koolla

Ihmisen käsitys itsestä rakentuu isolta osin siihen, mitä viestiä ympäristö antaa ja minkälainen sosiaalinen verkosto on taustalla.Geeniperimä ei yleisesti ottaen syötä ajatuksia sisäisesti sun päähän.

Oma itsetunto on ollut koetuksella monet kerrat. Koen ahdistusta jos satun joutumaan samaan aikaan saunaan äidin kanssa. Häpeä oman äidin silmissä siinä tilanteessa on yksi ahdistavimmista tunnetiloista.
Kerran, ollessani 20 tai jotain, olin saunassa kun äiti tuli sinne pienessä humalassa, menin suihkuun ja äiti kertoo siinä tosissaan, että mulla on läskiä jaloissa, ja että pitäisi tehdä jotakin niille. Kiitos äiti, juuri tuon nuori naiseksi kehittyvä tyttö haluaakin kuulla oman äidin suusta. Tämä äidin letkautus on vain yksi niistä useista kännipäissään todetuista asioista.

Voin paljastaa, että painoindeksi on 21,7 tällä hetkellä ja tuolloin se oli alempi ja pian alhaisempi. En pidä itseäni mitenkään isokokoisena ja tiedän nykyään minkälainen haluan olla ja olen hyvä juuri tällaisena;
Lantioni on sopusuhtaisen leveä, farkut menevät hyvin jalkaan ja kiinni koon ollessa 31 tai 32, kun taas rinnanympärys on kapea. Sopiva A-vartalomallinen siis olen.

Ulkonäkö on tietysti tärkeä asia, ja se, että tulee hyväksytyksi läheisilleen on itselleni tärkeää. Suutuin mielessäni äidille, vaikkei tämä loppuun asti ajatellut sanomaansa. Äidilläni on ymmärrykseni mukaan huono itsetunto ja kännipäissään sortuu usein piikittämään perhettään. Sitä pitää vaan koittaa kestää, vai pitääkö sittenkään?

Tämä ajatus vei monta vuotta ymmärtää, ettei mulla ole oikeutta alentua humalaisen huomioihin. Vaikka kyseessä olisi oma äiti.

Avaan teille jotakin elämästäni

Pidin aiemmin blogit -sivustolla Absoluutiton Nollapiste blogia muutaman vuoden. Kaverien pyynnöstä herätin sen henkiin tällä blogilla. Olen yli 20-vuotias opiskelija, alani on erittäin humanitäärinen ja valmistumisajankohta jouluna. Koulu- ja työnkuvani on auttaa ennalta ehkäisevästi ihmisiä. Pääasiassa kohderyhmä on nuorissa.

Elämäni voi näyttää tällä hetkellä tavalliselta, asun yksin, opiskelen, teen silloin tällöin töitä ja tapaan ystäviäni. Sitä se tällä hetkellä onkin, tavallista, ilman suurempia kummallisuuksia. Lapsuuteni ei ollut toivottavan tavallista, se ei tuntunut aina turvalliselta tai vakaalta. Rakastan perhettäni, ja olen rakastanut aina sitä ja siihen kuuluvia ihmisiä, isosiskoa, pikkuveljeä, isää ja alkoholistiäitiäni.
Niin, äitini on se ihminen, jota olen rakastanut ja välillä inhonnut vain siksi, että jokin hänen elämässään on saanut aikoinaan tarttumaan pulloon.
Tämä epäkohta on vaatinut omassa elämässäni veronsa, olen oppinut, että sisukkuudella ja eteenpäin pyrkimisellä voi olla erittäin hyviä seurauksia ja ettei epäkohdista tule liiaksi välittää -Vaikka epäkohta olisi katkaisematonta tekemistä.

Käsittelen blogissa tapahtuneita asioita, ja toivon, että jos olet tai olet ollut samassa tilanteessa, saat tästä jotakin apua. Tämä kertoo vain minun ja siihen liittyvien ihmisten tarinaa. Avaan elämässäni olleita lukkoja tai uusia, jos sellaisia tulee blogin teksteissä.
Palautetta, kysymyksiä ja sähköpostia saa lähettää.

Aurinkoista kevättä!

Jokaiseen lukkoon kuuluu siihen sopiva avain.